Otto pieni

Kissa itkee.

Painan otsani sen päälakea vasten ja hankaan ystävällisen tervehdyksen kulahtaneeseen harmaaseen turkkiin. Poskeni kastuu. On hämärää, mutta kissan silmäkulmassa näkyy kyynel. Tänään on viimeinen päivä.

Sohvalle ankkuroituneena aamupäivä tuntuu pitkältä. Annan kissan levätä viimeisiä päiväunia sylissäni. Se säpsähtelee, sähköiskut aivan kuin kertovat että elimistö alkaa luovuttaa ja virta ei enää kulje kuten pitäisi. Olen jo päiväkausia asetellut jakkaroita sen kulkureiteille, takajaloille parempaa tukea kun tahto kiipeilyyn on yhä tallella.

Tämä kissa, Kattokassinen, äitin apulainen. Kun naulasin huopakaistaa kuistin katolle ja kiisu oli aivan pieni, minun piti nostaa se aina pois vasaraniskun tieltä. Se asettui huristen jiiriin makamaan ja aina puoli metriä kerrallaan siirsin sitä ylemmäs työtä jatkaakseni. Istuimme savupiipun juuressa ja katselimme yli lentäviä joutsenia.

Kun lähdimme reissuun, pyysin sitä pitämään huolta talosta. Ja pitihän se. Ei ollut hiiriäkään keittiössä. Hyvän kodinpuolustajan korvat oli usein reunoilta risat kun tilanne oli vaatinut kamppailuja.

Kissa ei koskaan viihtynyt sylissä eikä vierellä. Se asettui itsenäisenä jonnekin pois ihmisten tieltä. Se inhosi, ainakin pääsääntöisesti, toista asukkiamme. Yhteisestä ruokahetkestä ei ollut puhettakaan, toinen sai alistua odottamaan vuoroaan. Ei mitään helliä tervehdyksiä, ei leikkiä, ei kissakaverin pesemistä, ja ne hetket kun kaksikko tavattiin nukkumasta lähekkäin oli harvassa. Silloinkin oli metrin rako ja piti ottaa kuva. Syksyllä kissakaveri katosi. Ehkä se vaikutti nopeaan hiipumiseen.

Ensimmäiset reilu 12 vuotta meni tämän kissan kanssa etäsuhteena: vain pari kertaa kissa löytyi nukkumasta vierestä tai tuli syliin oma-alotteisesti. Sitten tapahtui jotain. Aluksi luulin, että uusi sohva oli se juttu, nyt ajattelen, että sairaus alkoi viitisen vuotta sitten. Kissa tuli viereen, tuli syliin kun istuin sohvalla. Tuli syliin eikä lähtenyt pois.

Sairauden merkkejä ei huomannut selvästi, meillä ei ollut varaa käydä lääkärilläkään kun mitään erityistä ei huomattu. Vasta viimeiset kuukaudet sen asento on ollut erikoinen: se haluaa nukkua liki pystyasennossa, tassut reiden päällä ja pää tassujen päällä nököttäen.

Joulun alla käytiin lääkärissä ja verikokeet vahvistivat epäilykseni. Munuaiset ja sydän eivät enää jaksa. Kortisonipiikki toi helpotusta ja jouluna perhe kävi silittelemässä vielä kerran tätä merkittävää kissaa. Viimeiset viikot ja hidas heikkeneminen, silti pöydälle hyppääminen onnistui vielä ja ruokahaluakin oli korvaan hierottavan lääkkeen ansiosta.

Viikonloppuna syöminen lakkasi. Herkut vielä maistui, piimätippa, kinkkusuikale, juustonpala. Ja vettä, paljon vettä meni. Eilen enää pieni kinkkurääpäle meni alas, liekö tarpeeksi voimakas maku vai suola, jota elimistö vaati. Herkkuraksut jäivät koskematta. Varasin ajan viimeiselle matkalle.

Istun kissa sylissä punaisella sohvalla ja kirjoitan. Itken. Kissa säpsähtelee, kello tikittää viimeisiä tunteja. Silitän muhkuraista selkää, nikamat törröttävät kuin vuoret. En ole halunnut kiintyä kissaan, koska tämä on niin surullista. Mutta 17 vuotta on pitkä aika rimpuilla vastaan.

Kerran, monta vuotta sitten, heräsin yöllä siihen kun rastatukkani päällä nukkui tämä kissa. Pääni oli juuttunut tyynylle ja annoin kissan nukkua, se oli selvästi säikkynyt jotain ja haki turvaa läheisyydestä.

Pitää etsiä laatikko ja joku kaunis peite, johon käärin sinut. Pääset ensin kasvihuoneeseen turvaan, kuoppaa ei voi kaivaa vielä aikoihin. Ulkona on pakkasta, ehkä teemme sinulle pienen grobun ja pääset sen alle ikiunta nukkumaan.

Hyvästi Otto rakas.