Näytetään tekstit, joissa on tunniste minäkuvaa etsimässä. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste minäkuvaa etsimässä. Näytä kaikki tekstit

torstai 21. huhtikuuta 2016

Ahdistaa

Kävin tuossa työhönpakottamishaastattelussa eli kuntouttavan työtoiminnan "keskustelussa". Minua ahdistaa ihan sanomattomasti kaikki tuollaiset, ja tämäkin oli aivan turha kun olihan asioistahan sovittu jo toissavuonna; puhelinsoitolla olisi selvinnyt. Tällaiset viralliset tilanteet ovat ainoita joissa ahdistun, siksi kukaan edes perheestäni ei tiedä kuinka paljon ahdistun. Tällaisten jälkeen päässäni soi äänet ja puheet yhtenä sekavana puurona tauotta ja saavat minut itkemään ja vapisemaan. Sama koskee siis sossukäyntejä ja lääkäreitä jotka eivät tunne tilannettani. Myös pankkiasioinnin jälken olen kokenut saman. Minä, joka olen tunnettu siitä etten hermostu enkä suutu koskaan. Jonka kärsivällisyys on rajaton.

Pakko mennä siis työkokeiluun kun en saa eläkettä, vaikka en todellakaan ole edes satunnaisesti työkykyinen. Sitä tässä nyt siis lähdetään todistamaan lähikirjastoon, mikä sinällään on ihan kiva jos vaan pystyn kävelemään kotiin tehtyäni muutaman tunnin siellä jotain. En aina voi saada kyytiä kuitenkaan. Tuntuu hullulta hyllyttää kirjoja joka muuten olisi kivaa, koska en voi kurkotella enkä saa myöskään alahyllyille laitettua mitään. Tai joo saan mutta sattuu paljon ja lisäksi sen jälkeen ei minusta olekaan mihinkään enää kipujen vuoksi. En myöskään voi enää muovittaa kirjoja jos sellaista on tarjolla kun kädet ei toimi enää synkassa enkä voi edes istua ihmisten tavalla häntäluun vuoksi kuin pari minuuttia kerrallaan. Elämänihän on sellaista pomppimista kotonakin, seison ja istun ja makaan tiheästi vuoronperään jos pitää tehdä jotain. Allergiat on otettava huomioon myös - kirjapöly ja ihmisten hajut. Kun selviän nippanappa parista taloustyöstä kotona enkä usein niistäkään niin on kohtuutonta odottaa minusta kuoriutuvan kelpo työntekijää vaikka haluaisin. Tämä on todettu jo niin monessa kuntoutustutkimuksessakin näitten vuosien aikana. Jos tiskaan, en jaksa laittaa ruokaa ja toisinpäin. Jos edessä on pyykin selvittely nostamisineen, on aika turha kuvitella tekevänsä muuta moneen tuntiin.

Tästä sitten puhkesin miettimään tällaisten tilanteitten aiheuttamaa sosiaalista kuormitusta joka minulla on hirveä. Usein tavattuani ihmisiä, olivat he sitten tuttuja, ystäviä tai viranomaisia olen niin uupunut että mielessä käy kaikenlaisia ajatuksia, ja ne äänet päässä... Tämä on ollut lapsesta saakka. Muistan hämärästi sen tunteen kun halusin kuolla jonkun kerhokokeilun jälkeen. Ja yläaste oli minulle mahdoton käydä, lukiota kestin vain kuukauden osittain, ihmisten vuoksi. Ja silloinhan olin aika itsetuhoinen.

Kysyivät myös miten päiväni "saan kulumaan". Enhän minä muista, se pitää katsoa fbstä tai täältä blogista. Joskus en muista tehdä ruokaa tai en vaan jaksa, teen pieniä asioita hetkittäin, lepään paljon, kuljen kivun vuoksi ympyrää tai nukun keskellä kirkasta päivää kun iltapäivälääke nukahduttaa (se on muuten se aika kun minun pitäisi olla töissä kun kirjasto on auki vain iltapäivisin kerran viikossa). Kasvimaata on pakko hoitaa kesällä, saan olla ulkona mutta sekin on ihan tuurista ja jaksamisesta kiinni mutta pakko tehdä tai pyydettävä apuvoimia. Ja se tarkoittaa että muuta en voikaan tehdä. En välttämättä edes jaksa syödä. Aurinkoisella ilmalla en pysty myöskään olemaan ulkona kun lämpö tekee kipeää. Eli en voi aina hoitaa kasvimaata silloin kun muuten jaksaisin. Kasvimaan paras puoli on ehkä se, että saan olla yksin siellä. Ainakin se asia kilpailee ykkössijasta kauneuden ja hyödyn kanssa.

Voin piirtää hiukan ja hoitaa asioita netitse jonkn verran, silloin kun kykenen. Laskunmaksu ja virallisten asoitten hoitaminen saa minut itkemään ja tärisemään. Mutta nekin on tehtävä. Kaikenlaista pientä siis voin tehdä mutta vain niinä hetkinä kuin kykenen. Käsitöitä en tee enää lainkaan vaikka niitä olen koko elämäni tehnyt aina, joka päivä. Järvi ja kalaverkot odottavat - se on ihanaa ja se on myös pakko että saadaan ruokaa. Minulla on oltava jaksamista siihen ja kasvimaan hoitoon. Yhdeksän euron korvaus työpäivältä ei korvaa koko talven pakastimellista ruokaa. Taloa on myös lämmitettävä joka päivä useimpina kuukausina vuodesta - meillähän on vain puulämpö, kovilla pakkasilla on pari lisäpatteria käytössä. Sekään ei ole minulle helppoa, niin fyysinen työ kuin se onn kumartumisineen kantamisineen. Ja keskiviikkoisin toimitan palveluksen tsasounassa, se on minulle rakas ja tärkeä asia, joka kantaa minut muitten päivien ylitse. Minun jokapäiväinen migreenini täytti juuri neljä pitkää vuotta. Sekään ei hurraa virikkeille, aivoni ovat hyvin, hyvin väsyneet. Lääkärin mielestä minulla olevat Parkinson-oireet selittyvät myös hermoston kuormittumisella kivun ja uupumuksen vuoksi.

Herään öisin keskimäärin kolme kertaa käymään vessassa, pakko mennä. Lääkekään ei auta siihen. Yleensä heräänkin jo kahden-kolmen maissa yöllä kokonaan ja jään valvomaan koska vessakäynti herättää liikaa. Näin oli myös viime yönä. Siksikin minun oli nukuttava päivällä, klo 10-15 olin aivan unessa. Viime yönä myös juttelin apuatarvitsevien kanssa muutaman tunnin mesessä. Siitä en ole paljoa huudellut, mutta se on asia jota teen päivittäin useita tunteja. Sen jaksaa vaikka makuullaan vaikka kännykän käyttö tekee pään kipeäksi. Se on jaksettava koska kuinka voi sanoa että hei mä just nyt en jaksaisi. Jos toinen tarvitsee kuuntelijaa siis.

Hassuinta tässä on, että olen luullut kaikilla olevan säännöllisesti kipuja ja itsetuhoisia ajatuksia työpäivän päätteeksi tai jopa sen aikana - niillä jotka käyvät töissä ja päällisin puolin vaikuttavat tyytyväisiltä kuin myös niillä jotka ovat vaikka työkseen lasten tai vanhusten kanssa kerhoissa, tai torimyyjillä olen luullut olevan ihan samat ajatukset. Olen vaan miettinyt kuinka he handlaavat näitten tunteitten kanssa. Kuinka paljon päivittäin he teeskentelevät hyvinvoivia, kuten minä? Minulle vasta valkeni eritellä näitä ajatuksia ja tajusin ettei se vissiin ole ihan yleinen ajattelutapa. En ole edes psykiatrille puhunut näistä kun ajattelin etten halua kuulla että hänkin kokee ihan samoin. Koska sen kanssahan on vaan elettävä jos hänkin, palkallisessa työssä oleva kokee samoin.

Minulle juhlat ovat hankalia juuri tämän vuoksi. Olen jälkeenpäin aivan poikki. Sillein poikki että on viisainta piilottaa unilääkkeet, jos sellaisia on talossa. Tuntuu ettei ajattelu eikä järki pelaa, voi tulla hetki kun haluaa vain nukkua pois.

Toivon että voin olla kirjastolla sen kiinnioloaikana ettei minun tarvitse kohdata liikaa ihmisiä. Kotiväessä (2) on ihan tarpeeksi ja nyt meillä on syksyyn asti jatkuvasti työharjottelujoitakin. Se on ihan hyvä töitten kannalta, kunhan pysyn poissa itse tavalla tai toisella aina kun tulee epäilyskin uupumisesta. Markkinat on peruttu tältä vuodelta, samoin kaikki muut sosiaaliset tapahtumat, sillä elokuinen praasniekka vie minulta nin paljon voimia että keskityn vain siihen. Myös ystävien tapaaminen on ollut vaikeaa viime vuosina, joudun etukäteen asennoitumaan ja vahvistamaan itseäni. Siksi todellakaan en halua viettää mitään synttäreitäni syksyllä - ja kun en muutenkaan tykkää juhlimisesta lainkaan. En kuitenkaan muista siitä mitään edes seuraavana päivänä, se menee sillein hukkaan minulta. Mietin kuinka paljon ihmisen pitää jaksaa ja teeskennellä että kaikki on hyvin. Minulle on vakuutettu ettei tarvitse, mutta jos itse saisin päättää niin en tapaisi ketään muita kuin perheenjäseniä. Se riittäisi minulle. Mutta nyt minut pakotetaan.

Paikat (kodin ulkopuoliset) jossa voin olla ihmisten parissa helposti ja koen iloa ja saan jopa voimia liittyvät kirkkoon ja luostareihin. Muualla tulee vaikeuksia. Mutta rukous kantaa minua päivästä päivään, ja se Asia jota ei minulta voi ottaa pois. Sydämeni ilo ja rauha. Olen aina piiskannut itseäni tilanteisiin joissa joudun kohtaamaan ihmisiä mutten enää jaksa - olenhan jo melkein 50-vuotias, vieläkö minun tarvitsisi? Ihmiset pieninä annoksina on hyväksi, se on terveellistä ja tervettä, se voi tuottaa iloa myös. Mutta vain omassa tahdissani. Olen varmasti joku erityisherkkä, mutta myös asperger, ja se todella näkyy tässä. Onneni on että tiedän mistä tämä johtuu - toisin kuin nuorempana jolloin vain ahdistuin, viiltelin, ryyppäsin, tein asioita joita ei pitäisi - ihan vaan paetakseni omaan maailmaani pois muitten ulottuvilta.

Tämän vuoksi jokainen fb-päivitys tai täällä päähäntaputus aiheesta "tein ruokaa" tai "tiskasin" on ihan merkittävä juttu. Niitä kun ei tapahdu joka päivä.

On olnud väga väga rasked ajad. Olen olnud tõsiste asjade juures. Kurbus, surm ja elu on olnud päevade jaoks meeles väga kaua. Inimesed, minu sõprad tahaksid et olen rõõmus ja rahulik aga nii polegi. Minu elus on mõned asjad mis on palju raskemad kui teavad. Isegi lähedased inimesed. On aeg öelda mis minu pää sees juhtub ja miks olen kurb. Ja küll, tahaksin et minu elu oleks lihtne ja rõõmus aga ei ole. Minu jaoks on olnud need samad asjad juba lapsepõlvest raskemad. See sama pimedus on ka mõnel muul kunstinukul, ma tean, aga see on nüüd minu elu ja see hetk. Ma mäletan kui ma tahaksin surra, ühe koolipäeva pärast, sest oli nii raske olla inimestega. Ainult seepärast et olin nii väsinud et inimestega koos olla. See on kõige raskem, et peaks kuhugi minema kus on palju inimesi ja kommunikatsioon. Võõradega kohtumine on raske, olen valmis nutma ja surema ja magama lõputuni.

perjantai 4. maaliskuuta 2016

Toipuelee hiljalleen, kai

Hidasta on ja takapakkiolokin iskee välillä, mutta eiköhän tämä tästä. Lordi satutti käpälänsä eilen ja oli ihan shokissa jonkin aikaa, naapurin kanssa tutkittiin hiukan ja luultavasti anturassa on tikku mutta en mahda asialle vielä mitään. On muuten ihan reipas ja syö - vasta maanantaina voi päästä eläinlääkäriin jos tarvis. Kissat yllättivät eräänä yönä nukkumalla samalla sohvalla, luultavasti vahingossa. Tassuvamma kun syntyi kai noitten tappelun tuloksena.

Ystävä Saksasta soitti juuri ja kertoi että minua odottaa hänen teoksensa Serlachius-museossa Mäntässä - ai miten kauhia on puhua yllättäen englantia ja saksaa puhelimessa! Mutta ihanaa oli kuulla hänen ääntään :)

Tähän liittyy sekin, että puhelu tuli juuri oikeaan aikaan: olen maalannut kaksi päivää, tauluja siis. Maalannut, oikeasti. Teen kolmea työtä yhtäaikaa enkä ole varmaan yhtään hyvä mutta iloitsen senkin edestä. Ilman päämäärää aloitettu työ johtaa vaikka mihin. Matka on tärkeä, ei perillä olo.

Mietin mitä minun omakuvaani voisi tulla, jos ikinä maalaisin - ei aavistustakaan. Mutta näitä munasarjanaisia aina vaan ilmestyy, halusin tai en.

Vanhoja - jopa ikivanhoja! - piirustuksiakin on pöydällä, kerrankin minulla on aikaa katsella niitä. Ja kirjoituksiani - menen kesäkuussa Valamoon kirjoittajakurssille. Hui!

Pääsiäisen Askel-lehden numerossa on meistä juttua. Ja synttäreitä on vietetty täällä myös, ja dokumenttia tehty, ja mitähän vielä. Mutta enimmäkseen vaan lepään, yhä. Tsasounassa keskiviikkoillan rukoukset, mutta jokapäiväiset katisman luvut olen nyt toimittanut vuoteessa, kun ei jaksa seisoa. Paasto on yli puolenvälin.

Ja sain hatun, taitava kylänrouva kutoi toiveeni mukaisen! Kyllä kelpaa! Tätä päätä saakin hemmotella nyt urakalla. Poika tuli kotiin muutamaksi päiväksi, oi ja voi. Äidin sydän.

Ma olen olnud väga töökas ja maalinud minu südame põhjast kaks päeva. Pole ikkagi hea, aga õnnelik.

tiistai 12. toukokuuta 2015

No on tämäkin elämätä

Kyllä en ole oman elämäni sankari: tänään olisin voinut tehdä vaikka mitä, mutta juutuin odottamaan mustahaikaran poikasen kuoriutumista netissä. Siis oikeasti. Kun se toinen pääsi kuoriutumaan ilman että huomasin, nukahdin illalla liian aikaisin tai heräsin liian myöhään. Ja sama homma jatkuu, on siinä munassa jo reikä, mutta onko sieltä tulossa nyt lintua vai ei, selviää joko tänään, huomenna tai joskus.

Kävin toki kääntämässä maata muutaman neliön verran, ja hain katiskasta kissoille särkiä, kaupassa melkein kävin myös. Ostin vain öljyä, sitä kun kuluu meillä lampukoissa.

Mutta noloa - olisin voinut maalata vihdoinkin kun olin yksin kotona! Olisin voinut tehdä vaikka mitä! Ommella! (No en, en mahdu, kun työhuone on täynnä laatikoita) Mutta mustahaikaraa vaan katselin.

Onkohan tämä nyt tämmöinen asperkerijuttu - että innostuu niin kaikki muu jää?

Ajattelin, että voisin olla plantaasi-tirehtööri. Ja sitten hei vielä yks asia joka on iso juttu: Hannasta tulee nyt siis kalusteartesaani! Onnea rakkaalle lapselleni, ammattitutkinto on hieno juttu! Näyttötyöt hyväksytty, koulu loppu, työpaikka haussa - intistä nyt ensin (kun se on tuollainen alikersantti :)) mutta mahdollisuuksia on muitakin. En ole tutkintojen perään enkä itsekään ole opiskellut vaikka nykyään olisi jo halujakin siihen - meidän perheessä/suvussa mitkään tutkinnot on ylen harvinaisia. Ja tiedän miten iso juttu se on Hannallekin, ei se ollut helppoa eikä aina edes hauskaa.

Tuollaisen lakin huolisin minäkin, en sellaista valkoista!

Minu armas tütar on nüüd valminud koolist, ma ei tea mis see on Eesti keeles... Kalusteartesaani, puusepp nagu.

torstai 30. lokakuuta 2014

Auringon värit

Olin ennen se "jolla on aina keltaiset/oranssit vaatteet" (ja jolla oli pitkä oranssi tukka) - kun lopetin tanssimisen jätin hyvästit myös noille väreille. Olen nyt pari päivää yrittänyt pitää vihreää paitaa ja huivia kohtalaisella menestyksellä. Eilinen laulutunti meni kivasti ehkä sen ansiosta? Laitan usein iltaisin hyvää tarkoittavasti kivoja vaatteita valmiiksi aamua varten - vaihtaakseni ne aamulla mustiin miesten collegehousuihin ja (usein mustaan) pitkähihaiseen trikoopaitaan tai saatan vetää päälle jonkun tunikan - niitä minulla on vain kaksi mustaa ;)

Tänään sädesairaalassa (kävin taas luuntiheysmittauksissa siis) näin jos jonkinlaista väriä ihmisten yllä - missä on harmaa Suomi? Ei ainakaan siellä.

Muutama viikko sitten tehtiin pieni kurpitsapää, ai kauhea miltä se näytti viikon kuluttua kurtistuneena, sisällä oli vissiinkin liian lämmintä... Meillähän ei todellakaan juhlita halloweenia, tämä ei liity siihen. Mutta oranssi se oli, ja kaksi oranssia oranssimpaa kurpitsaa odottaa yhä hilloamista.

Mul on olnud suur armastussuhe oranzi ja kollase värviga, pole enam. Nüüd nad on liiga vägev ja liiga pealetükkiv. Ma ei oska kujuta ette sellised päikese värvit oma seljas. Kas teate see laul "Päivänsäde ja menninkäinen"? Olin enne see päikesekiir, nüüd olen üks kääbus! :D

maanantai 27. lokakuuta 2014

Sininen

Illan sininen hetki. Fazerin sininen. Sinitaivas. Vesi. Jää. Huivi, jonka sain lapsena ja joka on kadonnut. Isän kuoleman jälkeen löytynyt sininen. Petrolinsininen. Purasruohon kukat. Lupiininkukkalangan värjäys.

Olen kotonani sinisessä hetkessä.

Sinine, värv millega pole mulle varem hästi meeldinud, on nüüd lemmik. See on õhtu ja vee värv, siniste mõtete värv... Kui minu isa suri, ma otsin sinised riided, sallid, pildid. Suvise taeva värv on äkki minu hinge värv.

torstai 2. tammikuuta 2014

Pöytäliinoja, kaunis kirja ja karkureissu

Kuka tarvitsee näin montaa pöytäliinaa?

Tässä on äitin ja isomummien pöytäliinoja, karsin jo pois kaikki mitä en halua ja päätin että ne mitkä mahtuvat toisen isomummin pahvilaukkuun saavat jäädä.

Hankin itselleni kauniin kirjan, Sarah Mooren "Eilispäivän aarteet". Miten yksinkertaisilla tavoilla voi tehdä pientä kaunista. Tästä kirjasta tulee niin hyvä mieli. Eikä ahdista yhtään, kuten niin monen kirjan kanssa käy. Että kaiken pitäisi sitten olla kaunista ja hyvää ja valkoista ja vintage.

Tänään kävin kylillä Valoilmarin kanssa toritaksilla. Voi miten tahtoisin että pääkasuni pysyisi paremmin kasassa... että voisin kiristää vaikka nämä takut solmuun niin ettei ajatus karkailisi kun poika kertoilee ajatuksiaan. Kahvilla ja kaakaolla istuessa kuuntelin juttuja aika-avaruuskoneista ja steampunkista ja jostain-legojostain ja musiikista ja... Mutta migreeni ei ole tullut vielä tänään.

Toissapäivänä sanoin Miehelle etä haluan karata Helsinkiin ja hän sanoi että no karkaa ja minä siihen että no höh. Ja hiukan että kääk ja apua. Tänään ostin junaliput, viikon päästä August Uotilan näyttely, ja Ateneumiinkin menen. Ja tapaan ystäviä. Ja pieni hiiri minussa vikisee: minkäs teit lurjus, senkin utami ekstemporaatio-kähjä, ei sinusta ole enää tähän! Hattivattien matkaan karkaavat aivan muut! Ole kotona ja kuuntele patterin paukuntaa.

Minulla on yksi ihana asia siliämässä rullalla, tässä siitä vilaus. Se on lahja pitkäaikaiselta taiteilijaystävältäni Andreakselta Saksasta. Kunhan saan sen sileäksi niin näette jotain kaunista.

Mina vaene hiir! Ostin rongipiletid Helsigisse!:)Ma arvan et Ex tempore ei ole minu oma liigi enam...

perjantai 6. syyskuuta 2013

Tallinna 8. Satunnaisia kuvia

Tänään metsässä ei liikahda lehtikään... Kävimme Jyväskylässä Suomen kansallispukukeskuksessa työasioissa, oli mukavaa. Mutta pää taisi jäädä nyt sinnekin, Tallinnan lisäksi. Ainakaan kotona se ei ole. No rest for the wicked.

Jos voi, niin saattaa tökätä sateenvarjolla silmään :S

Jos osaa, niin saattaa voittaa vanhanaikaisessa pelissä muutaman euron laivalla.

Jos on lokki, niin saattaa päätyä laululavan kanssa samaan kuvaan.

Jos taas on ruuhkatukka, ei tuulessa ole helppoa ottaa hyvää kuvaa itsestä.

Kansallispukuasioissa muuten päädyin ihanaan johtopäätökseen että sitten joskus hankin itselleni isäni syntymäseudun mukaan Vanhan Korpilahden kansallispuvun. Jipii, vihdoinkin päätin sen! Museolla oli hauskoja barbeja muuten, mutta soo soo Ken! Veneessä ei saa seistä vaikka kuinka olisi liivit päällä!

Täna muuseum ja barbie goes etno stiil - väga mõnus päev :)

keskiviikko 14. elokuuta 2013

Hiuksista voimaa?

Jospa?

Loodan et uued juuksed teeb mind vägevaks :p

torstai 4. huhtikuuta 2013

Voihan että

Monta voihan-ettää tänään. Se vaikka, että heräsin vasta puoliltapäivin kun kahvihammas ilmoitti olemassaolostaan. Flunssan jälkeen olen ollut aika vetämätön, sama fletku tunne vaan jatkuu yhä vaikka jo patistauduin ulos ja jopa rantaan saakka: siellä toinen voihan-että eli joutsenen ääni - jostain kaukaa kuului, liekö Kalmankosken avoimissa ollut.

Samaan kategoriaan heitettäköön se, että oli taas välipäivä lämMityksessä - täällä tarkeni aivan hyvin! Vasta nyt pistin tulet uuniin. Ja ruokaa tein, ja ... no mitä minä tein. En kai mitään.

Voihan että!

Kuvassa äitini perhe joskus vuonna 1925-26? Äiti siinä isänsä sylissä.

Imelist kui elu on vaikne ja rahulik. Ainult magamist täna. Käisin jah kaldal, lund ja lund, meie paat nagu unustatud rannakarp....

sunnuntai 20. tammikuuta 2013

Hassua ja hyvin tyydyttävää

Peaks vaatama milline siis kana õigesti on? :D

perjantai 4. tammikuuta 2013

Vanhoja kuvia, haaveita? ja jotain...jotain?

Jostain syystä en ole tullut kuvanneeksi vaikka kamera palautui huollosta aikaa sitten. Syynkin keksin nyt: en halua ollaa yhtään tippaa hyödyllinen. En halua tehdä mitään mitä pitäisi. Haluan vain tehdä jotain, joka minua ilahduttaa. Koko viime vuoden yritin olla hyödyllinen vaikka sairastin. Kuvasinkin hyödyksi, joskin se oli myös kivaa. Ompelin, tein kaikkea - hyödyksi. Tänään kysyin Mieheltä mitä mieltä hän olisi jos tekisin vaan jotain ei-yhtään-hyödyllistä, ja vastaus oli hämmästynyt "ei kai sitä pidä edes kysyä?"

Joku taannoin kyseli mitä hyötyä Pinterestistä (muka) on - oivoi! Minulle se on ehta aarreaitta, varsinkin tällaisena matalalentoaikana. Tänään katselin upeita käsitöitä ja huomasin miettiväni "... voisin myös tehdä jotan tuollaista - mutta miksi? Voiko sen myydä?" Ei näin!!!

Katselin ja keräsin myös kuvia englantilaisista pikkukylistä, selaan asunnonvaihtoilmoituksia Irlannista, ihailen seesteisiä nummimaisemia ja kiemurtelevia kyläteitä, rajatonta taivaanrannan autiutta ja yllättäen kaipaan kauas pois, jonnekin sinne missä ihmiset ovat asuneet aina tuulten ja merten armoilla, kanojaan kasvattaen, turvetta poltellen. Outoa yhä tällainen kaipuu, ennestään tuntematonta minulle. Olen ajatellut kyllä että "olisipa kiva" mutta koskaan ei ole ollut pakottavaa tarvetta päästä jonnekin.

Jos lottoaisin ja jos voittaisin, olisin varmaan jo matkalla. Lukuunottamatta sitä seikkaa etten pysty matkustamaan (sekö tämän matkakuumeen tekeekin????). Eilen kävimme Jyväskylässä katsomassa Hobitin ( oi! ) ja se istuminen... ensin autossa, sitten kauan, kauan elokuvissa, ja taas autossa... olen ollut koko tämän pävän aivan vaisu ja uupunut.

Mutta toissapäivänä sain vieraakseni rakkaan ystävän ikivuosien takaa! Taas yksi oi! Joku joka tuntee minut ja tietää paljon, jolle ei tarvitse selitellä - jolle olen tullut kertoneeksi asioita joita en ole kellekään juuri huudellut. Ja muutenkin... totesimme että elämäpä se vasta metkaa on, kumpikin monen lapsen äitejä - aivan yllättäen, eikö niin? - ja että toteamus "kuka vanha mies se tuolta peilistä oikein katsoo" ei ole vain huono vitsi...... :)

Ensi viikolla menen lääkäriin, aloitan tukipohjallis/kenkäruljanssin - toivottavasti teekoo maksaa minulle kävelyavut. Nilkat voidaan leikata vasta ensi vuoden ( !!! ) kevätkesällä, laskimme - sitä ennen on tehtävä se toinen leikkaus, joka olisi pitänyt tehdä kiireellisenä jo vuosi sitten - ja sekin pitää tehdä kesällä, muuten en toivu tässä huushollissa - kylmyyshän ei edesauta paranemista. Eikä minulla ole aavistustakaan milloin olen valmis astumaan teuraaksi. Ensi kuussa puuduteallergiaa tutkitaan jälleen, josko löytyisi joku joka kävisi - vaan uskallanko sittenkään mennä leikkauksiin?? Voisin mennä vaikka hammaslääkäriin koemielessä? Nyt on kaksi poskihammasta vain haiku entisestä, viikolla lohkesi toisestakin reilu neljännes. Väliaikapaikka pelotti sekin, kieli puutui ja meinasin saada hepulin, mutta onneksi se oli vain normaalia puutumista (neilikkaöljy?) eikä allerginen reaktio.

Elämäni pyörii aika tasan tarkalleen pohtien missä on seuraava sopiva vessa, ja jaksanko tehdä ruokaa ja jos jaksan niin voinko syödä sitä itse. Niin ja jos se vessa on kahden korttelin päässä niin kantaako jalat sinne saakka. Pelkäänpä että olen hiukan masentumassa, vihdoinkin. Jo oli siis aikakin, meinaan. Eihän tässä ole mitään rotia, tällaisessa.

Katselin vanhoja kuvia, hyvälle mielelle tulin. Haluan tehdä nyt jotain ihan vaan huvikseni ja laitan ne tähän.

See on siis nüüd siin, depressioon - voi lähedal. Tahaksin teha ainult sellised tööd, kui meeldib mulle - küpsetamine, õmblemine, fotograafia pole minu jaoks. Need olen teinud kasuliku jaoks, nagu tööd tehakse. Selline töö meeldiks mulle!!!

Lisää musiikkia!

perjantai 12. lokakuuta 2012

Yksinkertaisuutta etsimässä eli muotipostaus

Oikeastaan haluaisin myydä/antaa pois kaikki vaatteeni noita mustia lukuunottamatta. Kerta toisensa perään ihmettelen miksi pidän kaapeissa punaista, vihreää... aina kun on tehtävä jokin asuvalinta, päädyn mustaan. Parempia aikoja odotellessa? Sisäinen nunnani tempoo ja tahtoo, pakkaan värivaatteet varastoon siksi aika?

Eräs työ johdatti minut tämän kysymyksen äärelle. Millainen on yksinkertainen toimiva kaunis vaate?

Oma 1400-luvun mekkoni on minulle sellainen - mutta hei se onkin ruskea!!!

Netistä löytynyt mennoniittimekko on myös ihana, voisin pitää tällaista - jopa sinisenä?

Uusin suosikkini keskiajan tiimoilta on tämä yhdistelmä - sen voisi tietysti silittää... ja laittaa vyön/esiliinan.

Näitä pohtiessa kuorin omppoja kuivumaan ja yritän etsata kuparia. Siitä ei ole tullut vielä mitään.

!

See päeva mood ei meeldi mulle - vaata kuidas ilus on mennoniiti kleit! Otsin lihtsad ja tagasihoidlikud riided, üks töö tellitud mis juhul see on tähtis.