day 13. a photo of your best friend
Rakas Mieshän se siinä, paras ystäväni siis myös.
Tänään olen opetellut istumaan. Leikkaus meni hyvin, mutta häntäluu sai siinä menossa jonkin sortin tällin ja oireilee jälleen, parin vuoden tauon jälkeen, varsin ikävällä tavalla. Jospa ei olisi niin pahaksi mennyt kuitenkaan, josko paranisi pian...
Ihme juttuja leikkauksen ja sairaalassa olon tiimoilta:
Leikkauksen jälkeen tuntuu kuin olisin saamassa naiseuteni jotenkin ehjempänä takaisin, aivan konkreettisesti. Kyseessä oli siis eräs kirurginen toimenpide, jolla korjattiin 7 vuotta sitten synnytyksessä saatu elämää paljon hankaloittava vika. (Oikeasti näistä asioista pitäisi puhua niitten oikeilla nimillä, mutten tässä jaksa. Jos joku kanssasisar haluaa tarkempia tietoa vaivasta voin kyllä vastailla privaatisti)
Toinen asia joka osui ajatuksiin oli saattohoito. Olin siis yötä kroonikko-osastolla. Eräs nainen tuli pitkän matkan takaa tapaamaan äitiään, joka dementoituneena ja heikkona makasi vierussängyssä. Mietin siinä kuinka vaikeaa se olikaan. Ettei tiedä mistä puhuisi. Kuuleeko toinen. Tunnistaako. Voiko yrittää syöttää väkisin. Onko missään siinä enää järkeä. Olisiko paras vain istua hiljaa vierellä, ottaa kädestä kiinni ja painaa pää samalle tyynylle oman synnyttäjän viereen. Silittää hiuksia, olla hiljaa. Voisiko vain antaa äidin liukua pois, yrittämättä enää pitää tässä ajassa kiinni.
Kolmas asia oli ihastuttava moldovalainen sairaanhoitaja. Hän ei epäröinyt koskettaa ja ottaa kontaktia. Hän antoi vierusmummolle suuren pusun poskelle illalla.
Ja neljäs asia oli Kelan taksikorvaus. Se vallan helpottaa elämää.
Tänään aion vain maata sohvalla, ehkä jatkan töitten puhtaaksipiirtämistä jos häntä kestää puoli-istuvan asennon. Tässä koneella on sangen hankala olla, aivan kuin silloin murtuman jälkeen :(
Katselin talvista kuvaa Rosalan viikinkikeskuksesta ja mietin voisiko sittenkin tehdä haaveesta totta. Ja kuinka pian. Meillä on haaveena siis viettää pitkähkö aika Rosalassa töitä tehden. Ahjo pitää rakentaa, tehdä muutama vaateparsi ja pakata lapset autoon tavaroitten keskelle. pitää saada joku hoitamaan kotitaloa siksi aikaa. Jonakin kesänä, tahi keväällä kun puut puhkeavat hiirenkorville. Pian, pian! Minun sähkötönmökki-haaveeni on toinen jota mietin, se toteutuisi Rosalassakin osittain. Samoin se iänikuinen haaveeni, että pääsisin asumaan meren saareen joksikin aikaa.
Täna ma ei ole enam nii haige; arvasin joonistada - ja unistada saarest, mis on kaugel merel :)
