Näytetään tekstit, joissa on tunniste ihmissuhteet. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste ihmissuhteet. Näytä kaikki tekstit

torstai 21. huhtikuuta 2016

Ahdistaa

Kävin tuossa työhönpakottamishaastattelussa eli kuntouttavan työtoiminnan "keskustelussa". Minua ahdistaa ihan sanomattomasti kaikki tuollaiset, ja tämäkin oli aivan turha kun olihan asioistahan sovittu jo toissavuonna; puhelinsoitolla olisi selvinnyt. Tällaiset viralliset tilanteet ovat ainoita joissa ahdistun, siksi kukaan edes perheestäni ei tiedä kuinka paljon ahdistun. Tällaisten jälkeen päässäni soi äänet ja puheet yhtenä sekavana puurona tauotta ja saavat minut itkemään ja vapisemaan. Sama koskee siis sossukäyntejä ja lääkäreitä jotka eivät tunne tilannettani. Myös pankkiasioinnin jälken olen kokenut saman. Minä, joka olen tunnettu siitä etten hermostu enkä suutu koskaan. Jonka kärsivällisyys on rajaton.

Pakko mennä siis työkokeiluun kun en saa eläkettä, vaikka en todellakaan ole edes satunnaisesti työkykyinen. Sitä tässä nyt siis lähdetään todistamaan lähikirjastoon, mikä sinällään on ihan kiva jos vaan pystyn kävelemään kotiin tehtyäni muutaman tunnin siellä jotain. En aina voi saada kyytiä kuitenkaan. Tuntuu hullulta hyllyttää kirjoja joka muuten olisi kivaa, koska en voi kurkotella enkä saa myöskään alahyllyille laitettua mitään. Tai joo saan mutta sattuu paljon ja lisäksi sen jälkeen ei minusta olekaan mihinkään enää kipujen vuoksi. En myöskään voi enää muovittaa kirjoja jos sellaista on tarjolla kun kädet ei toimi enää synkassa enkä voi edes istua ihmisten tavalla häntäluun vuoksi kuin pari minuuttia kerrallaan. Elämänihän on sellaista pomppimista kotonakin, seison ja istun ja makaan tiheästi vuoronperään jos pitää tehdä jotain. Allergiat on otettava huomioon myös - kirjapöly ja ihmisten hajut. Kun selviän nippanappa parista taloustyöstä kotona enkä usein niistäkään niin on kohtuutonta odottaa minusta kuoriutuvan kelpo työntekijää vaikka haluaisin. Tämä on todettu jo niin monessa kuntoutustutkimuksessakin näitten vuosien aikana. Jos tiskaan, en jaksa laittaa ruokaa ja toisinpäin. Jos edessä on pyykin selvittely nostamisineen, on aika turha kuvitella tekevänsä muuta moneen tuntiin.

Tästä sitten puhkesin miettimään tällaisten tilanteitten aiheuttamaa sosiaalista kuormitusta joka minulla on hirveä. Usein tavattuani ihmisiä, olivat he sitten tuttuja, ystäviä tai viranomaisia olen niin uupunut että mielessä käy kaikenlaisia ajatuksia, ja ne äänet päässä... Tämä on ollut lapsesta saakka. Muistan hämärästi sen tunteen kun halusin kuolla jonkun kerhokokeilun jälkeen. Ja yläaste oli minulle mahdoton käydä, lukiota kestin vain kuukauden osittain, ihmisten vuoksi. Ja silloinhan olin aika itsetuhoinen.

Kysyivät myös miten päiväni "saan kulumaan". Enhän minä muista, se pitää katsoa fbstä tai täältä blogista. Joskus en muista tehdä ruokaa tai en vaan jaksa, teen pieniä asioita hetkittäin, lepään paljon, kuljen kivun vuoksi ympyrää tai nukun keskellä kirkasta päivää kun iltapäivälääke nukahduttaa (se on muuten se aika kun minun pitäisi olla töissä kun kirjasto on auki vain iltapäivisin kerran viikossa). Kasvimaata on pakko hoitaa kesällä, saan olla ulkona mutta sekin on ihan tuurista ja jaksamisesta kiinni mutta pakko tehdä tai pyydettävä apuvoimia. Ja se tarkoittaa että muuta en voikaan tehdä. En välttämättä edes jaksa syödä. Aurinkoisella ilmalla en pysty myöskään olemaan ulkona kun lämpö tekee kipeää. Eli en voi aina hoitaa kasvimaata silloin kun muuten jaksaisin. Kasvimaan paras puoli on ehkä se, että saan olla yksin siellä. Ainakin se asia kilpailee ykkössijasta kauneuden ja hyödyn kanssa.

Voin piirtää hiukan ja hoitaa asioita netitse jonkn verran, silloin kun kykenen. Laskunmaksu ja virallisten asoitten hoitaminen saa minut itkemään ja tärisemään. Mutta nekin on tehtävä. Kaikenlaista pientä siis voin tehdä mutta vain niinä hetkinä kuin kykenen. Käsitöitä en tee enää lainkaan vaikka niitä olen koko elämäni tehnyt aina, joka päivä. Järvi ja kalaverkot odottavat - se on ihanaa ja se on myös pakko että saadaan ruokaa. Minulla on oltava jaksamista siihen ja kasvimaan hoitoon. Yhdeksän euron korvaus työpäivältä ei korvaa koko talven pakastimellista ruokaa. Taloa on myös lämmitettävä joka päivä useimpina kuukausina vuodesta - meillähän on vain puulämpö, kovilla pakkasilla on pari lisäpatteria käytössä. Sekään ei ole minulle helppoa, niin fyysinen työ kuin se onn kumartumisineen kantamisineen. Ja keskiviikkoisin toimitan palveluksen tsasounassa, se on minulle rakas ja tärkeä asia, joka kantaa minut muitten päivien ylitse. Minun jokapäiväinen migreenini täytti juuri neljä pitkää vuotta. Sekään ei hurraa virikkeille, aivoni ovat hyvin, hyvin väsyneet. Lääkärin mielestä minulla olevat Parkinson-oireet selittyvät myös hermoston kuormittumisella kivun ja uupumuksen vuoksi.

Herään öisin keskimäärin kolme kertaa käymään vessassa, pakko mennä. Lääkekään ei auta siihen. Yleensä heräänkin jo kahden-kolmen maissa yöllä kokonaan ja jään valvomaan koska vessakäynti herättää liikaa. Näin oli myös viime yönä. Siksikin minun oli nukuttava päivällä, klo 10-15 olin aivan unessa. Viime yönä myös juttelin apuatarvitsevien kanssa muutaman tunnin mesessä. Siitä en ole paljoa huudellut, mutta se on asia jota teen päivittäin useita tunteja. Sen jaksaa vaikka makuullaan vaikka kännykän käyttö tekee pään kipeäksi. Se on jaksettava koska kuinka voi sanoa että hei mä just nyt en jaksaisi. Jos toinen tarvitsee kuuntelijaa siis.

Hassuinta tässä on, että olen luullut kaikilla olevan säännöllisesti kipuja ja itsetuhoisia ajatuksia työpäivän päätteeksi tai jopa sen aikana - niillä jotka käyvät töissä ja päällisin puolin vaikuttavat tyytyväisiltä kuin myös niillä jotka ovat vaikka työkseen lasten tai vanhusten kanssa kerhoissa, tai torimyyjillä olen luullut olevan ihan samat ajatukset. Olen vaan miettinyt kuinka he handlaavat näitten tunteitten kanssa. Kuinka paljon päivittäin he teeskentelevät hyvinvoivia, kuten minä? Minulle vasta valkeni eritellä näitä ajatuksia ja tajusin ettei se vissiin ole ihan yleinen ajattelutapa. En ole edes psykiatrille puhunut näistä kun ajattelin etten halua kuulla että hänkin kokee ihan samoin. Koska sen kanssahan on vaan elettävä jos hänkin, palkallisessa työssä oleva kokee samoin.

Minulle juhlat ovat hankalia juuri tämän vuoksi. Olen jälkeenpäin aivan poikki. Sillein poikki että on viisainta piilottaa unilääkkeet, jos sellaisia on talossa. Tuntuu ettei ajattelu eikä järki pelaa, voi tulla hetki kun haluaa vain nukkua pois.

Toivon että voin olla kirjastolla sen kiinnioloaikana ettei minun tarvitse kohdata liikaa ihmisiä. Kotiväessä (2) on ihan tarpeeksi ja nyt meillä on syksyyn asti jatkuvasti työharjottelujoitakin. Se on ihan hyvä töitten kannalta, kunhan pysyn poissa itse tavalla tai toisella aina kun tulee epäilyskin uupumisesta. Markkinat on peruttu tältä vuodelta, samoin kaikki muut sosiaaliset tapahtumat, sillä elokuinen praasniekka vie minulta nin paljon voimia että keskityn vain siihen. Myös ystävien tapaaminen on ollut vaikeaa viime vuosina, joudun etukäteen asennoitumaan ja vahvistamaan itseäni. Siksi todellakaan en halua viettää mitään synttäreitäni syksyllä - ja kun en muutenkaan tykkää juhlimisesta lainkaan. En kuitenkaan muista siitä mitään edes seuraavana päivänä, se menee sillein hukkaan minulta. Mietin kuinka paljon ihmisen pitää jaksaa ja teeskennellä että kaikki on hyvin. Minulle on vakuutettu ettei tarvitse, mutta jos itse saisin päättää niin en tapaisi ketään muita kuin perheenjäseniä. Se riittäisi minulle. Mutta nyt minut pakotetaan.

Paikat (kodin ulkopuoliset) jossa voin olla ihmisten parissa helposti ja koen iloa ja saan jopa voimia liittyvät kirkkoon ja luostareihin. Muualla tulee vaikeuksia. Mutta rukous kantaa minua päivästä päivään, ja se Asia jota ei minulta voi ottaa pois. Sydämeni ilo ja rauha. Olen aina piiskannut itseäni tilanteisiin joissa joudun kohtaamaan ihmisiä mutten enää jaksa - olenhan jo melkein 50-vuotias, vieläkö minun tarvitsisi? Ihmiset pieninä annoksina on hyväksi, se on terveellistä ja tervettä, se voi tuottaa iloa myös. Mutta vain omassa tahdissani. Olen varmasti joku erityisherkkä, mutta myös asperger, ja se todella näkyy tässä. Onneni on että tiedän mistä tämä johtuu - toisin kuin nuorempana jolloin vain ahdistuin, viiltelin, ryyppäsin, tein asioita joita ei pitäisi - ihan vaan paetakseni omaan maailmaani pois muitten ulottuvilta.

Tämän vuoksi jokainen fb-päivitys tai täällä päähäntaputus aiheesta "tein ruokaa" tai "tiskasin" on ihan merkittävä juttu. Niitä kun ei tapahdu joka päivä.

On olnud väga väga rasked ajad. Olen olnud tõsiste asjade juures. Kurbus, surm ja elu on olnud päevade jaoks meeles väga kaua. Inimesed, minu sõprad tahaksid et olen rõõmus ja rahulik aga nii polegi. Minu elus on mõned asjad mis on palju raskemad kui teavad. Isegi lähedased inimesed. On aeg öelda mis minu pää sees juhtub ja miks olen kurb. Ja küll, tahaksin et minu elu oleks lihtne ja rõõmus aga ei ole. Minu jaoks on olnud need samad asjad juba lapsepõlvest raskemad. See sama pimedus on ka mõnel muul kunstinukul, ma tean, aga see on nüüd minu elu ja see hetk. Ma mäletan kui ma tahaksin surra, ühe koolipäeva pärast, sest oli nii raske olla inimestega. Ainult seepärast et olin nii väsinud et inimestega koos olla. See on kõige raskem, et peaks kuhugi minema kus on palju inimesi ja kommunikatsioon. Võõradega kohtumine on raske, olen valmis nutma ja surema ja magama lõputuni.

maanantai 9. marraskuuta 2015

Hurjaa elämätä

Kuvan otti I. :) Huomattavan kätevät kirjaimet tuossa palikassa hänellä.

Lauantaina läksin isolle kirkolle heilumaan, ensin kirpparille (ostin harmaan silkkipaidan - en mitään mustaa!), sitten katsomaan näyttelyn ja sieltä kummitytön luokse. Vielä iltaa vietin baarissa (ihan oikeasti!) sanapeliä pelaten ja yöksi menin Noelin luo (siellä oltiin jo ennen yhdeksää - en ole mikään baarikärpänen). Sieltä aamulla liturgiaan (ihan vieressä meidän kirkko) ja sen jälkeen ystävän kanssa kotiin.

Veljenpoika (kummitytön isi) otti kuvan miusta töitteni ääressä. Tuli mieleen taas että josko joskus grafiikkaa tekemään - Keuruullahan on hyvät tilat ja prässit, mutta mistä aikaa ja jaksua? Kuka tiskaisi sillä välin kotona? Olin liikkeellä taiteilijakenkieni kanssa ja tekstasin jo kotilaiturilta pojalle että "apuuuuua! tuu auttamaan mun kengät kopisee liikaa! tuu harhauttamaan ihmisiä!" Mutta ei se ehtinyt, itse kopistelin menemään sitten Jyväskylän katuja. No ei ne niin paljon pitäneet ääntä kun totuin. Mulla kun pitäisi olla aina nuo mun armaat keinukengät. Ottaa jalkoihin hurjasti tuollaiset tasapohjat. Kenkiin olen laitattanut uudet pohjat (ne tuli Tallinnasta semmoisten punaisten silupohjien kanssa!) mutta en tajunnut pyytää pehmeitä. Kaksi päivää kuitenkin jaksoin kulkea niilläkin, edistystä edellisvuosiin!

Keuruun juna-asemalla oli liehuvahelmainen roskis. Tästä nyt arvuutellaan onko hän gladiaattori, munkki vai balleriina.

Galleria Ratamossa lueskelin hienoa valokuvakirjaa. Haluaisin myös tehdä kirjan. Onhan noita otoksiani tuhatmäärin.

Keuruun asemalla on kiva antiikkiliike, josta junaa odotellessa kävin ostamassa vanhoja valokuvia. Yksi kuvista herättää kovasti ihmetystä! Sisko meinasi jotta siinä on Selinin suvun kantaisä.

Kummityttönen Micaela siinä, sain hymyjäkin mutta vähän oli kärttyinen hän kun vatsa vaivasi. Miten vauvat kummiskii tuoksuu aina niin hyvälle? Ja mikä tuo käsimerkki on?

Eilen oli ylienkelien ja muiden ruumiittomien voimien päivä. Kotikirkko on kaunis ja rakas. Kirkkokahvien jälkeen meille haettiin vielä kattokruunu jota pitää hiukan korjata.

Valo on ollut kipeä monta päivää, tänäänkin pois koulusta. Yskää ja lämpöilyä. Yritti lähteä kouluun pyörällä mutta joutui kääntymään takaisin. Eilen katkesi autosta laturin hihna, sen verran jäi säikeitä siihen että auton sai varovasti ajettua kotiin. Nyt siis hajonnut imuri, moppi ja hihna. Ne luvatut kolme siis.

Mariina otti meillä kuvia - Valolla on silinterin alla papan karvalakki ja hän näyttää ihan Harpo Marxilta. Kuva otettu ihan salaa eli aito tilanne. Maahiska taas tsasounan ovella jotain selittää.

Vielä olen miettinyt kaiken muun ohella yhtä asiaa. Että ystävystyminen tällä iällä on hienoa.

Keskeneräiset enkulat siinä, lisää tulossa.

Jälle olen olnud reisil, koguni Jyväskyläs! Lauapäeval jooksin kirbuturul ja näituses - baaris ka! Pühapäeval liturgia kirikus ja siis kodu sõbraga.

keskiviikko 2. syyskuuta 2015

Voi ihmistä

Haluaisin sanoa jotain nyt käytävästä pakolais"keskustelusta" joka tuntuu olevan enemmän uhoamista ja rähinää kuin asiallista puhetta. Keuruukin kunnostautui jälleen otsikoissa kyseenalaisella tavalla. Oikeasti olen ihan väsynyt siihen nuorista terveistä miehistä käytyyn kääkätykseen. Olimme jo miettimässä mitä voimme lahjoittaa pakolaisille, onko meillä lasten vaatteita, miesten talvivaatteita, leluja, kirjoja.... Nyt odotellaan mitä tuleman pitää. Ihmisen pitää auttaa toista, niin suomalaisiakin on autettu aikoinaan. Muutenkin maailma on niin kova, ja nyt kovetetaan sydämetkin. Tiedän juu, että naiset ja lapset pitäisi ottaa tänne ja niin edelleen, mutta se tilanne brutaalia sotaa ja terroria läpikäyvissä maissa ei ole mitenkään meidän ymmärrettävissämme, voimme vain aavistaa osan siitä tuskasta jota siellä koetaan. Ja että jättää kotimaansa ja kaiken siinä toivossa että voisi muualta käsin pelastaa perheensäkin sen kauheuden keskeltä - miten sen osaa kuvitella, askel askeleelta? Voisiko sinne mennä hakemaan pois naiset lapsineen, vanhuksineen? Mitä voisi tehdä että pelastettavat pelastuisi ja terroristit jäisivät muhimaan omaan liemeensä? Ratkaisuja kellään?

No. Tämä on tätä päivää ja tässä eletään. On hyvä välillä lopettaa uutisten katsominen ja hypätä Fb:ssa linkitettyjen uutisten ohitse. Jos pystyy.

Äsken toimitimme hetkipalveluksen tsasounalla, illalla vielä käynen lukemassa omat iltarukoukseni. Pitäisi saada semmoinen korkea kynttilänjalka lukupulpetin viereen jostain, on jo niin pimeää iltaisin.

Eilen oltiin kirkossa Jyväskylässä aamulla, päästiin laulamaankin kun kanttorilla oli yskä. Kiva kun voitiin auttaa. Väkeä oli vähän mutta tuttuja ja ystäviä tavattiin, arkipäivän aamunahan monet ovt ihan muissa toimissa. Kotiin tullessa ajelimme muutaman geokätkön kautta, Valo on innostunut siitä kavereittensa kanssa.

Mis on juhtunud inimesele, kelle süda on must ja kõva? Millised vanemad on need kasvatanud, viisil et nende maailm on must ja valge? Ongi väga lihtne elab siin turvalises riigis ja õelda et uksed nüüd kinni ja lukku.

tiistai 11. elokuuta 2015

Multitasking vai mitähän tämä nyt on...

Tänään sain valmiiksi ensimmäisen kahdesta tilatusta tavallisesta lautanauhasta, pituus 2m, väreinä lupiini ja raparperi (joka onkin harmaa) sekä kaupan musta. Aluksi laudoitin ne väärin päin ja hetken kummastelin - no se olikin se ohje jossa ei ole merkitty kirjaimia (lautanauhailijat tietää mistä on kyse) mutta käänsin tilanteen päälaelleen ja päätin käyttää virheen hyväkseni ja tehdä ihan toista nauhaa... Kuvio oli onneksi ihan minun päätettävissäni! Näillä mennään kun pää on vanha. Mutta ihana tehdä nauhaa pitkästä aikaa. Päätin innostua lisää ja aloittaa oinaansarvea ensi viikolla.

Mutta se, että oikea etusormi on halki kahdesta kohtaa ei varsinaisesti helpottanut asiaa, ja kun piti ryhtyä vielä hieromaan miehen jumittunutta lapaluuta samalla, tuli aika rumpalimainen olo. Nyt ymmärrän Remua, ja vanhempaa poikaanikin paremmin. Pianonsoitosta en vieläkään tajua mitään. Pitää hieroa lisää.

Niin ja sitten on tämä puutarhan puuhamaa. Ihmettelin tosiaan aikani kun kasvit vaan juroi ja sitten yhtäkkiä olikin näitä kaaleja ja kaikkea ihan liiaksi asti. Liljat jatkavat aukeamistaan suloisesti, ja sillastettu omenapuu kiittää näin kauniisti. Kyllä kannatti Villen saada se noidannuoli.

Meillä kävi juuri tervetulleita, ihania vieraita - Jyväskylästä isä Unto perheineen! Tulivat katsomaan tsasounaa kun osuttiin matkan varrelle. Ylihuomista varten on pystytetty paviljonkiteltta, luulen sen olevan auringon- ennemminkin kuin sateensuojana - missä se kaivattu sade nyt viipyy? Praasniekkaan tulijoitten määrää en tiedä, mutta kahvit ja leivät ollaan varattu. Jännittää. Tänä vuonna toimitetaan pienimuotoisesti Akatistos, isä Kaarlo tulee kanttorin kanssa Jyväskylästä. Tein tänään Louhisaarta ja minttusimaa, leivänpäälliset ja muut on vasta ajatuksia, gluteeniton kakkukin taitaa olla vielä miettimättä. Kyllä kaikki järjestyy - muistelen jotain juttua jostain viidestä leivästä ja kahdesta kalasta.... vai oliko se toisinpäin.

Kasviokin valmistui ajallaan ja päästiin yöuinnille eilen, tällä kertaa ei tuntunut siltä kuin olisi kattilankansia vastaan uinut. Vesi oli tyyntä, mutta viileää - en kehtaa sanoa että kylmäähän se oli, kun kuulemma vedet on lämmenneet vihdoinkin (ja miehet ei uineet ja kehuin niille että on muka ihan lämmintä). Kylpyammeeseen taas oli unohtunut mintunoksia kylvyn jäljiltä ja rautavesi oli tehnyt hienoja kuvioita vannan pohjalle.

"Noin marjat hattuun perkaa hän."

On tulnud aeg, et meie on vaja panna ilusad ja puhtad riided selga juba vara hommikul sest meile tuleb võõraid iga päev, kirikut vaatama :) Täna külastas isa Unto koos perega, meie olime nagu metsikud, liiga kuum päev, polnud riideid vaja... No oli püksid ja räpased T-särkid küll, nii ja naa riietatud olime. Aga kuid rõõmus olime nendega kohtuda!

sunnuntai 28. heinäkuuta 2013

Serkkukokous

Pääsin eilen tapaamaan äidinpuoleisia serkkujani ja pikkuserkkujani, siis sellaisia jotka oikeastaan ovat serkunlapsia ja heidän lapsiaan ja voi miten oli hauskaa. On ikävää että olemme niin hajallamme. Osaa en ollut tavannut ikinä ja olisi mukava jutella kauemminkin, tavata useamminkin. Kävimme Hallin Jannessa syömässä, sitten Karhumäen veljesten (ei ne Jukka Parkkisen karhumäkeläiset kuitenkaan...) museossa ja lopuksi Maije-serkun mökillä vaihdoimme kuulumisia ja katselimme vanhoja kuvia. Museossa luonnollisesti kuvasin kun olin ymmärtävinäni että Jotain saa kuvata ja kuvasin siis muistini tueksi mukavia yksityiskohtia vaan en niitä ilmavalokuvasuurennoksia jotka oli kiellettyjä (käsittääkseni) ja hienoja nekin. Oli hauska katsella niistä pikkuruisia ihmisiä pikku kiireissään vaikkapa Viipurin asemalla vuonna 1935. Veljeni Hannun kuvasin Tiira-kyltin alla, se oli niin hauska. Jotta terveisiä vaan rakkaalle Tiira-veljelle. Toinenkin kolmesta veljestäni ehätti paikalle. Museossa oli myös mainio sähköhoitolaite ja todella hieno mustavalkovalotuslaite, jolla oli valotettu erinäinen pino ilmavalokuvia - siitä otin montakin kuvaa ihan vaan työkaluintouttani - minua on joskus lempeästi moitittu työkalufriikiksikin. Museon käytävällä jouduin istumaan koko ajan enkä kuullut opastuksesta mitään, sillä suvullani oli tavanomaiset deodorantti- ym varusteet kuten luonnollista kesähelteellä onkin. Mutta käytävällä oli ihan kivaa sielläkin. Kävin museon huoneissa itsekseni.

Serkkuja siinä kymmenen.

Ilmailuveljesten ilmavalokuvakortistoa.

Antiseptische Bestrahlungskappen für die Hochfrequenzbehandlung.

Lempparilaite.

Käytävä on.

Veljeni.

Tein vahingossa raparperiviiniä tulemaan.

Kasvimaa päätti tuottaa blondeja unikoita.

Sisareni syntymäpäiväaaton voimistelutuokio takapihalla. Portailla Arne-pikkuinen.

Eile oli Hallis rõõmus kohtume 10 nõbuga koos (kas see on õige sõna?), ja lapselapsed ka ja nende lapsed... Kohtusin inimesed kes tundsin kohe tuttav isegi kui me pole varem kohtunud! Sugulased, sama veri :)