Köyhät kyykkyyn - uutinenko sekin on? Niin ja kipeet kans!

Uutisista saa lukea niin jännittäviä käänteitä nykyään! Hallituksen kauniitjarohkeat eivät kai tajua likaavansa mainettaan ja ryvettyvänsä yhä enemmän mitä pidemmälle tämä köyhien kyykytys etenee (mutta ei hätää heillä, rahalla saa pestyä vitivalkeaksi). Minua ei pian koske se "viisi päivää töissä (missä, kuka maksaa, maksaako, kertyykö eläke, mitä menettää niiltä päiviltä???) kolmessa kuukaudessa"-suunnitelma sillä jäänen taas saikulle, mutta entä muut? Lähihoitajilta leikataan 600e/vuosi, isokenkäiset nostavat palkkojaan ja etuuksiaan ja laskevat verojaan yhä alemmas ja juoksuttavat rahojaan ulkomaille, ja samalla joku älypää sanoo että meillä jokaisella on varmasti 15e kuussa sijoittaa tuottotilille että vanhuksena on sitten miljoonapotti odottamassa. Vaan yritäpäs sitä vaikka toimeentulotukiasiakkaana - lapsilisäkin on tuloa köyhille, ei etuus, kuten nyt vasta ikään kuin on havaittu. Ja jos säästötilillä on rahaa niin sehän lasketaan tuloksi, hei! Mitä alhaista ajattelemattomuutta ja perehtymättömyyttä koko tämä hallitus on esittänytkään, siipeilijöineen. Onneksi on niitä jotka pitävät meteliä ja jos Luoja suo niin oikeus ja kohtuus voittavat joskus. Ehkei tässä elämässä mutta joskus.

No itse tässä taistelen jatkuvien selityksien ja vakuutuksien alhossa, kun tuo kuntouttava työtoiminta vaan ei toimi minulla. Laissa on suuri vika, se ei anna työntekijöillekään mahdollisuuksia sovitella asioita ja edistää niitä asiakkaan edun mukaisesti. Eläkkeellepääsyni esteenä on se ettei minulle ole koskaan edes löytynyt töitä, ja se että erehdyin pyörittämään starttirahalla aikoinaan tanssistudiota josta en tienannut edes ruokarahaa. Eli vakuutusyhtiö määrää nyt työkyvystäni joka sen mukaan on ihan erinomainen. Kelahan ei tee omia päätöksiään enää itsenäisesti lainkaan. Eikä vakuutusyhtiöllä ole velvollisuutta tehdä päätöksiään tukeutuen erikoislääkäreiden lausuntoihin. Luin juuri ystävän kommentista jeremiaadiini että hänellä lukee eläkehylyssä: "meillä ei ole mitään velvollisuutta ottaa huomioon lääkäreiden teistä kirjoittamia työkyvyttömyyslausuntoja". Minunkin päätöksessäni lukee jotain vastaavaa, hiukan eri sanoin vain.

Mutta toinen juttu on se, kuinka heikko, väsynyt sairas ihminen jaksaa tällaista vuodesta toiseen? En puhu nyt itsestäni edes, vaan niistä joilta viedään rahat ja kuntoutus ja lakisääteinen apu ja tuki. Minullekin on sanottu (jopa vaivihkaa ehdotettu) että pääsisin eläkkeelle jos olisin epävakaampi mieleltäni, eli altistaisin itseni psykiatriselle tarkastelulle kaikessa mikä tulee luoviin ajatuksiin, uskonnollisuuteeni, elämäntapaani. Että jos menisin vastaanotolle surkeana ja rikkiviilleltynä, että vastailisin harvakseltaan mutisten, jos lainkaan. Että asiakas on ajettava haavoittamaan itseään tai alistettava hänet syvimmät voimanlähteensä psykiatrisen diagnoosin alle. Että ottaa kerralla sellaisen mätön diapamia että joutuu vatsahuuhteluun. Se vaatii jo hurjasti rohkeutta. Minusta on asiallista nostaa tämä kissa pöydälle. Vähättely ja reipastelu ja kaikenlainen tsemppaaminen voi tuntua nöyryytykseltä ja ahdistukselta. Se pistää kyllä harkitsemaan tarvittavia toimenpiteitä itsensä haavoittamiseksi, eikö. Jos ei muu auta, ja jos tulee tarpeeksi paha olla tästä. Sitten saa näyttöä!

Minullahan ei ole mitään hätää, mietin vain kuinka heikommat jaksaa?

Soome seadustes ilmlikult ongi selline koht, et vaened ja haiget saavad vabatahtlikult kukkuda enda maha ja surra välja. Kui ei ise tahaks nii teha, on riigi abi lähedal! Oh seda elu...

Ahdistaa

Kävin tuossa työhönpakottamishaastattelussa eli kuntouttavan työtoiminnan "keskustelussa". Minua ahdistaa ihan sanomattomasti kaikki tuollaiset, ja tämäkin oli aivan turha kun olihan asioistahan sovittu jo toissavuonna; puhelinsoitolla olisi selvinnyt. Tällaiset viralliset tilanteet ovat ainoita joissa ahdistun, siksi kukaan edes perheestäni ei tiedä kuinka paljon ahdistun. Tällaisten jälkeen päässäni soi äänet ja puheet yhtenä sekavana puurona tauotta ja saavat minut itkemään ja vapisemaan. Sama koskee siis sossukäyntejä ja lääkäreitä jotka eivät tunne tilannettani. Myös pankkiasioinnin jälken olen kokenut saman. Minä, joka olen tunnettu siitä etten hermostu enkä suutu koskaan. Jonka kärsivällisyys on rajaton.

Pakko mennä siis työkokeiluun kun en saa eläkettä, vaikka en todellakaan ole edes satunnaisesti työkykyinen. Sitä tässä nyt siis lähdetään todistamaan lähikirjastoon, mikä sinällään on ihan kiva jos vaan pystyn kävelemään kotiin tehtyäni muutaman tunnin siellä jotain. En aina voi saada kyytiä kuitenkaan. Tuntuu hullulta hyllyttää kirjoja joka muuten olisi kivaa, koska en voi kurkotella enkä saa myöskään alahyllyille laitettua mitään. Tai joo saan mutta sattuu paljon ja lisäksi sen jälkeen ei minusta olekaan mihinkään enää kipujen vuoksi. En myöskään voi enää muovittaa kirjoja jos sellaista on tarjolla kun kädet ei toimi enää synkassa enkä voi edes istua ihmisten tavalla häntäluun vuoksi kuin pari minuuttia kerrallaan. Elämänihän on sellaista pomppimista kotonakin, seison ja istun ja makaan tiheästi vuoronperään jos pitää tehdä jotain. Allergiat on otettava huomioon myös - kirjapöly ja ihmisten hajut. Kun selviän nippanappa parista taloustyöstä kotona enkä usein niistäkään niin on kohtuutonta odottaa minusta kuoriutuvan kelpo työntekijää vaikka haluaisin. Tämä on todettu jo niin monessa kuntoutustutkimuksessakin näitten vuosien aikana. Jos tiskaan, en jaksa laittaa ruokaa ja toisinpäin. Jos edessä on pyykin selvittely nostamisineen, on aika turha kuvitella tekevänsä muuta moneen tuntiin.

Tästä sitten puhkesin miettimään tällaisten tilanteitten aiheuttamaa sosiaalista kuormitusta joka minulla on hirveä. Usein tavattuani ihmisiä, olivat he sitten tuttuja, ystäviä tai viranomaisia olen niin uupunut että mielessä käy kaikenlaisia ajatuksia, ja ne äänet päässä... Tämä on ollut lapsesta saakka. Muistan hämärästi sen tunteen kun halusin kuolla jonkun kerhokokeilun jälkeen. Ja yläaste oli minulle mahdoton käydä, lukiota kestin vain kuukauden osittain, ihmisten vuoksi. Ja silloinhan olin aika itsetuhoinen.

Kysyivät myös miten päiväni "saan kulumaan". Enhän minä muista, se pitää katsoa fbstä tai täältä blogista. Joskus en muista tehdä ruokaa tai en vaan jaksa, teen pieniä asioita hetkittäin, lepään paljon, kuljen kivun vuoksi ympyrää tai nukun keskellä kirkasta päivää kun iltapäivälääke nukahduttaa (se on muuten se aika kun minun pitäisi olla töissä kun kirjasto on auki vain iltapäivisin kerran viikossa). Kasvimaata on pakko hoitaa kesällä, saan olla ulkona mutta sekin on ihan tuurista ja jaksamisesta kiinni mutta pakko tehdä tai pyydettävä apuvoimia. Ja se tarkoittaa että muuta en voikaan tehdä. En välttämättä edes jaksa syödä. Aurinkoisella ilmalla en pysty myöskään olemaan ulkona kun lämpö tekee kipeää. Eli en voi aina hoitaa kasvimaata silloin kun muuten jaksaisin. Kasvimaan paras puoli on ehkä se, että saan olla yksin siellä. Ainakin se asia kilpailee ykkössijasta kauneuden ja hyödyn kanssa.

Voin piirtää hiukan ja hoitaa asioita netitse jonkn verran, silloin kun kykenen. Laskunmaksu ja virallisten asoitten hoitaminen saa minut itkemään ja tärisemään. Mutta nekin on tehtävä. Kaikenlaista pientä siis voin tehdä mutta vain niinä hetkinä kuin kykenen. Käsitöitä en tee enää lainkaan vaikka niitä olen koko elämäni tehnyt aina, joka päivä. Järvi ja kalaverkot odottavat - se on ihanaa ja se on myös pakko että saadaan ruokaa. Minulla on oltava jaksamista siihen ja kasvimaan hoitoon. Yhdeksän euron korvaus työpäivältä ei korvaa koko talven pakastimellista ruokaa. Taloa on myös lämmitettävä joka päivä useimpina kuukausina vuodesta - meillähän on vain puulämpö, kovilla pakkasilla on pari lisäpatteria käytössä. Sekään ei ole minulle helppoa, niin fyysinen työ kuin se onn kumartumisineen kantamisineen. Ja keskiviikkoisin toimitan palveluksen tsasounassa, se on minulle rakas ja tärkeä asia, joka kantaa minut muitten päivien ylitse. Minun jokapäiväinen migreenini täytti juuri neljä pitkää vuotta. Sekään ei hurraa virikkeille, aivoni ovat hyvin, hyvin väsyneet. Lääkärin mielestä minulla olevat Parkinson-oireet selittyvät myös hermoston kuormittumisella kivun ja uupumuksen vuoksi.

Herään öisin keskimäärin kolme kertaa käymään vessassa, pakko mennä. Lääkekään ei auta siihen. Yleensä heräänkin jo kahden-kolmen maissa yöllä kokonaan ja jään valvomaan koska vessakäynti herättää liikaa. Näin oli myös viime yönä. Siksikin minun oli nukuttava päivällä, klo 10-15 olin aivan unessa. Viime yönä myös juttelin apuatarvitsevien kanssa muutaman tunnin mesessä. Siitä en ole paljoa huudellut, mutta se on asia jota teen päivittäin useita tunteja. Sen jaksaa vaikka makuullaan vaikka kännykän käyttö tekee pään kipeäksi. Se on jaksettava koska kuinka voi sanoa että hei mä just nyt en jaksaisi. Jos toinen tarvitsee kuuntelijaa siis.

Hassuinta tässä on, että olen luullut kaikilla olevan säännöllisesti kipuja ja itsetuhoisia ajatuksia työpäivän päätteeksi tai jopa sen aikana - niillä jotka käyvät töissä ja päällisin puolin vaikuttavat tyytyväisiltä kuin myös niillä jotka ovat vaikka työkseen lasten tai vanhusten kanssa kerhoissa, tai torimyyjillä olen luullut olevan ihan samat ajatukset. Olen vaan miettinyt kuinka he handlaavat näitten tunteitten kanssa. Kuinka paljon päivittäin he teeskentelevät hyvinvoivia, kuten minä? Minulle vasta valkeni eritellä näitä ajatuksia ja tajusin ettei se vissiin ole ihan yleinen ajattelutapa. En ole edes psykiatrille puhunut näistä kun ajattelin etten halua kuulla että hänkin kokee ihan samoin. Koska sen kanssahan on vaan elettävä jos hänkin, palkallisessa työssä oleva kokee samoin.

Minulle juhlat ovat hankalia juuri tämän vuoksi. Olen jälkeenpäin aivan poikki. Sillein poikki että on viisainta piilottaa unilääkkeet, jos sellaisia on talossa. Tuntuu ettei ajattelu eikä järki pelaa, voi tulla hetki kun haluaa vain nukkua pois.

Toivon että voin olla kirjastolla sen kiinnioloaikana ettei minun tarvitse kohdata liikaa ihmisiä. Kotiväessä (2) on ihan tarpeeksi ja nyt meillä on syksyyn asti jatkuvasti työharjottelujoitakin. Se on ihan hyvä töitten kannalta, kunhan pysyn poissa itse tavalla tai toisella aina kun tulee epäilyskin uupumisesta. Markkinat on peruttu tältä vuodelta, samoin kaikki muut sosiaaliset tapahtumat, sillä elokuinen praasniekka vie minulta nin paljon voimia että keskityn vain siihen. Myös ystävien tapaaminen on ollut vaikeaa viime vuosina, joudun etukäteen asennoitumaan ja vahvistamaan itseäni. Siksi todellakaan en halua viettää mitään synttäreitäni syksyllä - ja kun en muutenkaan tykkää juhlimisesta lainkaan. En kuitenkaan muista siitä mitään edes seuraavana päivänä, se menee sillein hukkaan minulta. Mietin kuinka paljon ihmisen pitää jaksaa ja teeskennellä että kaikki on hyvin. Minulle on vakuutettu ettei tarvitse, mutta jos itse saisin päättää niin en tapaisi ketään muita kuin perheenjäseniä. Se riittäisi minulle. Mutta nyt minut pakotetaan.

Paikat (kodin ulkopuoliset) jossa voin olla ihmisten parissa helposti ja koen iloa ja saan jopa voimia liittyvät kirkkoon ja luostareihin. Muualla tulee vaikeuksia. Mutta rukous kantaa minua päivästä päivään, ja se Asia jota ei minulta voi ottaa pois. Sydämeni ilo ja rauha. Olen aina piiskannut itseäni tilanteisiin joissa joudun kohtaamaan ihmisiä mutten enää jaksa - olenhan jo melkein 50-vuotias, vieläkö minun tarvitsisi? Ihmiset pieninä annoksina on hyväksi, se on terveellistä ja tervettä, se voi tuottaa iloa myös. Mutta vain omassa tahdissani. Olen varmasti joku erityisherkkä, mutta myös asperger, ja se todella näkyy tässä. Onneni on että tiedän mistä tämä johtuu - toisin kuin nuorempana jolloin vain ahdistuin, viiltelin, ryyppäsin, tein asioita joita ei pitäisi - ihan vaan paetakseni omaan maailmaani pois muitten ulottuvilta.

Tämän vuoksi jokainen fb-päivitys tai täällä päähäntaputus aiheesta "tein ruokaa" tai "tiskasin" on ihan merkittävä juttu. Niitä kun ei tapahdu joka päivä.

On olnud väga väga rasked ajad. Olen olnud tõsiste asjade juures. Kurbus, surm ja elu on olnud päevade jaoks meeles väga kaua. Inimesed, minu sõprad tahaksid et olen rõõmus ja rahulik aga nii polegi. Minu elus on mõned asjad mis on palju raskemad kui teavad. Isegi lähedased inimesed. On aeg öelda mis minu pää sees juhtub ja miks olen kurb. Ja küll, tahaksin et minu elu oleks lihtne ja rõõmus aga ei ole. Minu jaoks on olnud need samad asjad juba lapsepõlvest raskemad. See sama pimedus on ka mõnel muul kunstinukul, ma tean, aga see on nüüd minu elu ja see hetk. Ma mäletan kui ma tahaksin surra, ühe koolipäeva pärast, sest oli nii raske olla inimestega. Ainult seepärast et olin nii väsinud et inimestega koos olla. See on kõige raskem, et peaks kuhugi minema kus on palju inimesi ja kommunikatsioon. Võõradega kohtumine on raske, olen valmis nutma ja surema ja magama lõputuni.

Vilkasta elämää taas

Meillä on käynyt vieraita niin talo pysyy melko siistinä. En muista keitä kaikkia onkaan ollut kahveella, mutta ainakin viikon on ollut paikat suhteellisen putsiksessa. Itse olen hieman - siis hieman - paremmassa kunnossa kun kipulaastareita on lisätty, mies taas potee kipuja ja huonoa oloa vatsavaivastaan joka tuli ilmi tähystyksessä (raukka sai semmoisen synttärilahjaksi...) joten ollaan kiitollisia ettei lunta ole satanut kolattavaksi asti - vaikka kevätkin näytti jo välillä koittavan. Aijuu nyt muistan - ensin kävi ystävät synttärikahvilla maanantaina, keskiviikkona oli pappi, kanttori ja yksi ystävä samoilla asioilla ja toimitettiin pieni kiitosrukoushetkikin. Eilen kävi asiakas perheineen hakemassa sormukset. Näin se muisti palailee kun saan sytykettä tuonne ajuun - iskusana oli nyt "synttärit". Ja se lumen kolaus, sitä ei kumpikaan meistä voi nyt tehdä.

Otto on ominut tuon altaan, minkäs teet. Apuallashan se vaan onkin... Meille on ilmestynyt myös hirveä hämääjä-kissa, se näyttää ihan Otolta istuessaan keittiön ikkunan takana ja kun menen päästämään sen Ottona sisään se loikkaa maahan ja pakoon - ja meidän kissat pääsee vihdoinkin sisälle.

Tänään oltiin Isossahiekassa (seurakunnan leirikeskus) jossa vietettiin vastaanottokeskuksen perhepäivää. Harmi kun olen niin ujo, kasvoista kasvoihin. Mutta oli kivaa. Ortodoksina luterilainen tapa hoitaa rukoushetkiä on yhä hieman kummallinen, mutta lienee tullut tutuksi siellä olijoille ja se on hyvä. Pieni rukoushetki toimitettiin suomeksi, arabiaksi ja farsin kielellä. En kuvannut kuin yhden pikkuisen auringonpaisteen kun kännykästä loppui akku. Mukava oli nähdä pieniä etelän lapsia luistimilla, kelkoilla ja suksilla aurinkoisena päivänä suuren järven jäällä. Pulkkamäki oli meidän lasten suosikki. Olisi kiva voida osallistua enemmänkin, mutta rajoitteet on nyt tällaiset ettei voi. Ne lapset siellä - kuinka kauniita ovatkaan! Tytöillä joillain lähes vyötärölle ulottuvat pikimustat tuuheat kiharatukat!

Pyhän Andreas Suuren katumuskanonit luettiin neljänä iltana tsaosunalla ja niiden loppuessa tuli niitä ikävä. Sain laulaa ihan kunnolla, sekin tuntui hyvältä. Päivittäinen katismoitten luku jatkuu, huomenna siitä vapaapäivä. Kuvassa Ville tarkastelee nuottejani.
Muusta paastosta en virka, mutta ruokapaasto mäni oitis pepulleen kun saimme hirvinakkeja jotka vahingossa sulivat kun laitettiin jääkaappiin pakastimen sijasta. Olen muutenkin vapautettu ruokapaastosta, mutta vähennän minkä voin. Tuntuu pahalta kun kaapissa on liikaa syötävää - eilen jouduin tekemään isoja annoksia ruokia kun muutakin oli sulanut. Voihan niitä toki laittaa pakkaseen. Mutta kun ei ole kunnossa että jaksaisi laittaa - suunnitelmia on ja paljon hyviä aikomuksia.

Läinud nädal on olnud väga sosiaaltsine, palju külalisi, ja täna olime vastuvõtukeskuses perepäevas. Ilus talvine päev, palju lapsed, rõõm ja minu silmalem nii kaunid inimesed. Nende lood on absoluutne rasked, meie ei süüda kujuta ette, mis on nende kannatused olnud. Rahu ja armu neile.

Hengissä mutta väsynyt

Huomasin vuosi sitten kirjoitetusta merkinnästä naamakirjassa, että olotilani oli yhtä huono silloinkin - erona se etten edes yritä lukea kirjoja enää (selailen ja luen ehkä sivun, kaksi mutta enempää en kykene) vaan käytän Celia-palvelua. Lääkitys vaihdettiin (kipulaastari joka ei nyt riitä, lisätään annostusta tai vaihdetaan tai jotain ensi viikolla) ja muut lääkkeet jouduin jättämään pois. Aluksi oli nimittäin kokeilussa lääke joka oli käynyt ennen oikein hyvinkin, monen vuoden ajan - mutta nyt ei käynytkään ja annoskin oli liian suuri tai migreenilääkkeen kanssa yhteisvaikutus oli... no melkoinen. Muistan että hikoilin, tärisin ja oksensin rajusti ja yöllä oli kutittanut ihan hirveästi koko kroppaa, mutta sitä en muista että olin riisunut kaikki vaatteeni läjään makkarin ovelle (kompastuin niihin myöhemmin!) ja menin kylpyyn, johon nukahdin hetkeksi. Eli laastarinkaan kanssa en uskalla kokeilla kaikkia lääkkeitä samantien. Nyt olen todennut jo että migreenin kohtauslääke käy sen kanssa, samoin lihaksia rentouttava. Lääkäri ja apteekki sanoi että kyllä ne kaikki muutkin käy, mutta niin tuon edellisenkin setin piti sopia.

Tänään pääsin uimaan! Maailman ihanimpia tunteita kun laskeutuu ison altaan viileään veteen! Kaikki kivut häipyy. Mutta tietysti uiminen... no se ei suju, uin vain kahdesti päästä päähän (eli yhteensä 50m), pidin taukoja välillä, onneksi ei ollut ruuhkaa. Ja muuta sellaista pientä vastusta, mutta oli ihanaa silti. Jaksan paljon paremmin kun saan edes kellua vähän aikaa.

Lauantaina käytiin sivistymässä Serlachius-museossa. Tein mänttäläisessä pizzeriassa ruusun servetistä, maisemat tehtiin näyttelyssä. Kirpparillakin piipahdettiin, miehet riehaantui hankkimaan mikroskoopin ja moottorin ja kaikkea. Olin aivan mykistynyt. Kun pystyn edes piipahtamaan jossain niin piristyn kummasti - vaikka se tarkoittaa, että olen petipotilas sen jälkeen päivän, pari.

Siivoilin yöpöydän laatikot ja löysin Ihan Tärkeitä Muistoja. Koko talo on niitä täysi - ja minun kun piti hävittää...

Eilen pihalla oli kuusi Isoa Otusta. Niin kauniita, kauniita tuholaisia. Mutta saavat olla. Arkajalkoina kipittävät vinhasti karkuun kun näkevät talonväkeä ikkunassa.

Ja kirppispiippu sekä armeijan mantteli on tietysti hyvä yhdistelmä - vaikkei polttaisikaan.

Mistä voimia, sitä mietin. Fysiikka pettää jo välillä niin että itku pääsee. Eilen olin kuitenkin laulutunnilla ja toimitin illalla palvelustakin. Eli musiikki auttaa, ja kirkko. Lauluopella on luja luottamus kykyihini (toivon että se on sitä :D) ja meillä on hauskaa, kunhan äänikin vielä avautuisi ja ääniala kasvaisi - sitä kyllä luvattiin "You rise me up"-nuottien (Valo sanoo siitä, että kuulostaa kansallislaululta ja maa on Uresia) kopiossa sellaisessa opetusruudussa, pakko uskoa. Ensi viikolla on tsasounalla P. Adreas Kreetalaisen katumuskanoni neljänä iltana ja samoin koko paaston ajan (alkaen maanantaista) palmusunnuntaihin saakka katismoitten lukua yhdessä muutaman muun kanssa - he asuvat muualla ja jokainen lukee joka päivä oman osansa, näin tulee luettua koko psalttari varsin vinhasti :) Lakkaamaton rukoushan on ortodoksiasioista sellainen tärkeä juttu joka on ehkä muidenkin helppo ymmärtää. Tulevana keskiviikkona tulee pappikin käymään, Villen syntymäpäivä silloin. Ollaanpas vilkkaita.

Ma olen olnud haige - eks ole üllatus. Ravimitega pole lihtne. Just siis kui olen saanud tuttavaks ühega, teine meditsiin ei ole hea sellega koos. Noh, ometi elame. Kuid mul on alati ilusaid ja head, armsad ravimed: kunsti ja muusika, ja kirikuelu.

Norsunluuhääpäivä

Hääpäiväkin oli, 14 vuotta eli norsunluu - mieluummin voisi olla mammutinluu, minusta. Sen kummemmin muistettu juhlia, taaskaan. Tämähän on yhtä juhlaa joka päivä.

Hissukseen kun mennään niin hyvä tulee, kaikissa asioissa. Mietin sunnuntain tekstiä Tuhlaajapojasta; vuosi vuodelta nämä paaston valmistussunnuntait käyvät yhä tärkeämmiksi. En ollut kirkossa kuulemassa Baabelin virtoja, mutta ehkä ensi viikonloppuna menen Jyväskylään ja pääsen kirkkoonkin sen kuulemaan - kauneimpia kaikista kirkkoveisuista. Netistä ei löydy juuri sitä rakkainta versiota vieläkään, muuten laittaisin tähän. Olen harjoitellut katumuskanonin irmosseja kun sain nuotit, melkein uskon selviäväni neljän illan toimituksista ensimmäisellä paastoviikolla - jos ei pakkanen tyrehdytä hyvää aietta.

Isän harituspihditkin löytyi, en edes muistanut että ne tuli minulle. Miten kauniiksi tehtiin työkalutkin ennen!

Muuten tämän viikon ruokavalioni on tällainen. Ehkä siitä lievä alakulo ja epävireisyys - ja eilen olin todella huonovointinen. Paastoon laskeutumista tosiaan... no ei, minä en voi paastota ruuasta juurikaan - eikä sairaan tarvitsekaan - mutta näistä lääkkeistä kyllä haluaisin luopua. Joku kysyi miten minä sitten paastoan. "Salassa", voisin sanoa kuten eräskin mummeli jonka nähtiin syövän makkaraa paastoaikana :)

Tänään oli meillä taas toimittaja ja valokuvaaja pääsiäisjuttua varten(Askel-lehteen). Mukavaa ja lämminhenkistä, ihmisiä joihin oli todella ilo tutustua. Yleensä en kertoile näistä lehtijutuista täällä etukäteen, mutta nyt sen vuoksi, että olen paljon miettinyt suhdettani muihin ihmisiin, varsinkin vieraisiin. Että jaksanko ja mitä, ja kuinka paljon. Nyt totesin etten ole ihan toivoton, sillä iloitsin heidän vierailustaan. Kiitos.

Miten tuo kissajuttu liittyy tähän? No siten että kissoja pitää olla. Aina.

Selle päeva kõige parem asi oli uued inimesed ja tuttavaks saamine. Ma ei olegi nii lootusetu kui ma arvasin - inimeste kohtumine pole nii raske nagu on olnud juba mõned kuud.

Suruja ja iloja

Eilen oli isän syntymäpäivä - hän olisi täyttänyt 91 vuotta. Taannoin kirjoitin ylös runoja ja ajatuksia joita riipustin paperille silloin kuolinyönä.

Tässä lepää mies
joka oli kunniallinen
hyvä, jalo ja kaunis

Tässä lepää mies joka rakasti
ja kaipasi

Tässä lepää uuttera rakentaja
luonnon ja kauneuden sielunystävä
kirvesmies ja anteeksiantava ihminen

Tuokaa haudalle linnun muotoinen oksa
ja huolehtikaa kukkasista

Tänään kuulin myös suru-uutisen, joka laittaa miettimään elämän suurta epäreiluutta. Kuntoutuksessa (jossa olin viisi päivää tällä viikolla) oli ryhmässä (joita muuten välttelin onnistuneesti) aiheena "onnellisuus - lahja vai taito". Mietin, että surun keskellä elävältä ihmiseltä ei kannata kysellä syvällisiä onnellisuudesta. Mutta minusta onnellisuus on lahja, jonka vaaliminen vaatii joskus paljonkin työtä. Kyselin aiheesta myös ortodoksiystäviltäni ja etsin vastausta kirkkoisien kirjoituksistakin, ihan vaan kiinnostuin pohtimaan. Itse ryhmässä en juuri puhua pukahtanut - tuntuu että käsitykseni onnellisuudesta on jotain sellaista jota en osaa pukea sanoiksi. Usein sanon, että putosin lapsena päälleni (mikä on totta) ja sen vuoksi olen pysyvästi onnellisuuden tilassa. Minusta Kristuksen katseen alla kulkeminen on onnellisuutta. Ja pienissä asioissa, kuten huurteisissa puunlehdissä, heijastuu suuri onni ja ilo.

Tyhjennän kuvakansiota. Ne, jotka kaveeraavat minua FB:ssa tai seuraavat instagramiani, näkevät taas tuttuja kuvia.

Tässä enkelin siipiä - luomut oli loppu, kalastuskaupasta löytyi tällaisia. Ihanat, elähdyttävät värit!

Joskus vaan ihmetyttää.

Nilla löysi kirpparilta! Meillä on saman sarjat savikulhot! Huutomerkki!

Ja kissahan on aina kiitollinen kuvauskohde. Voi kun olivat kuulemma vallan eksyksissä kun olin viisi päivää pois!

Vene saatiin tyhjättyä, nuoriso tanssi rannalla - twisting by the pool. Järvi on yhä sula, mietittiin josko sittenkin vielä pökättäisiin venhe vesille...

Jälle kodus, viie päeva taastusravist tagasi. Arsti ütles et see on psoriaatiline atriit - kuid ma ei usu et see tähendab midagi meie haigla arstidel. Ma ei saa ravi ega midagi muud. See on nähtud juba viie aasta jooksul - kui ma sain esimene kord see diagnoos. Aga oli toredad päevad, magasin ja vaatasin telekat :p Noh, oli seal küll ujumist ja muud harjutused ka :)

Keskiviikko on ehkä päivistä paras

Tietysti senkin vuoksi kun arki kallistuu jo viikonloppua kohti, mutta siksi, että tsasounalla toimitetaan varmasti palvelus. Tänään se oli ehtoopalvelus, vain me kolme oltiin paikalla. Mietin mitä voisin sanoa rukouselämästäni tsasounan valmistumisen jälkeen, kuulostamatta hölmöltä tai ylenpalttisen hurskaalta. Ylipäätäänhän tästä ei ole tarvis puhuakaan. Mutta minua se on helpottanut valtavasti, auttanut ja kannustanut.
Että on paikka johon voi sulkeutua muistamaan esirukouksin läheisiään ja myös kaikkia muita; esirukouspyyntöjä tulee usein. On hyvä muistaa kaikkia hädässä ja ahdistuksessa olevia, niitä jotka rakastavat meitä kuin myös niitä jotka vihaavat meitä. Rukouksissa on kohta:
"Herra, joka ihmisten sieluja rakastat,| sinä rukoilit ristiinnaulitsijasi puolesta | ja käskit palvelijoidesi rukoilla vihollisten puolesta. | Anna anteeksi niille, jotka vihaavat meitä ja tekevät meille pahaa. | Nöyrästi rukoilemme sinua: | Johdata heidät kaikesta pahuudesta ja vilpistä veljesrakkauteen ja hyvään elämään, | että me yksimielisinä ylistäisimme sinua, ainoaa ihmisiä rakastavaa."

Tässä ajassa tälle rukoukselle on annettava aivan erityisesti mahdollisuus.

Lumi on sulanut melkein kokonaan, on jälleen pimeää ja märkää - eilen kuitenkin kaivoin huopatöppöset käyttöön, toiveikkaana. Talon lämmitys on helpompaa tietysti taas - hetken aikaa.

Jos lämpöä jatkuu, viemme verkot taas veteen - tällainen kun oli yksi viimeisimpiä saaliita.

Lasten kanssa tuli piirreltyä taannoin (Gandalf on mun piirtämä, merenneito Arnen, malli-Klonkku mun ja Varsinainen Klonkku Arnen), ja leivottua sikaiso pulla Valon kanssa (joka myös intoutui höröhampailemaan), ja lumiukko on Nillan tekemä ensilumen päivänä.

Päivän naurut:

Rõõm on vaja iga päev, ja palvetamist vaja on ka. Meil on onn elada siin maal, mis on rahul ja vabadus. Aga pole lihtne, juhatuse uued kavatsused on ebaõigused, ma ei tea mist need lollid tulevad ja miks nad on nii teadmatud tavalise inimese elust. Ma ei ole neile minu hääl antanud. Aga elus oleme, naer ka ja ilusaid asjad teevad rõõmsaks iga päev. Carpe diem!

Voi ihmistä

Haluaisin sanoa jotain nyt käytävästä pakolais"keskustelusta" joka tuntuu olevan enemmän uhoamista ja rähinää kuin asiallista puhetta. Keuruukin kunnostautui jälleen otsikoissa kyseenalaisella tavalla. Oikeasti olen ihan väsynyt siihen nuorista terveistä miehistä käytyyn kääkätykseen. Olimme jo miettimässä mitä voimme lahjoittaa pakolaisille, onko meillä lasten vaatteita, miesten talvivaatteita, leluja, kirjoja.... Nyt odotellaan mitä tuleman pitää. Ihmisen pitää auttaa toista, niin suomalaisiakin on autettu aikoinaan. Muutenkin maailma on niin kova, ja nyt kovetetaan sydämetkin. Tiedän juu, että naiset ja lapset pitäisi ottaa tänne ja niin edelleen, mutta se tilanne brutaalia sotaa ja terroria läpikäyvissä maissa ei ole mitenkään meidän ymmärrettävissämme, voimme vain aavistaa osan siitä tuskasta jota siellä koetaan. Ja että jättää kotimaansa ja kaiken siinä toivossa että voisi muualta käsin pelastaa perheensäkin sen kauheuden keskeltä - miten sen osaa kuvitella, askel askeleelta? Voisiko sinne mennä hakemaan pois naiset lapsineen, vanhuksineen? Mitä voisi tehdä että pelastettavat pelastuisi ja terroristit jäisivät muhimaan omaan liemeensä? Ratkaisuja kellään?

No. Tämä on tätä päivää ja tässä eletään. On hyvä välillä lopettaa uutisten katsominen ja hypätä Fb:ssa linkitettyjen uutisten ohitse. Jos pystyy.

Äsken toimitimme hetkipalveluksen tsasounalla, illalla vielä käynen lukemassa omat iltarukoukseni. Pitäisi saada semmoinen korkea kynttilänjalka lukupulpetin viereen jostain, on jo niin pimeää iltaisin.

Eilen oltiin kirkossa Jyväskylässä aamulla, päästiin laulamaankin kun kanttorilla oli yskä. Kiva kun voitiin auttaa. Väkeä oli vähän mutta tuttuja ja ystäviä tavattiin, arkipäivän aamunahan monet ovt ihan muissa toimissa. Kotiin tullessa ajelimme muutaman geokätkön kautta, Valo on innostunut siitä kavereittensa kanssa.

Mis on juhtunud inimesele, kelle süda on must ja kõva? Millised vanemad on need kasvatanud, viisil et nende maailm on must ja valge? Ongi väga lihtne elab siin turvalises riigis ja õelda et uksed nüüd kinni ja lukku.

Tahtoo mennä kerälle uikuttamaan

Kun piti laittaa käsi kantoliinaan, ainakin joksikin aikaa. Olen liian paljon touhunnut, kantanut ja siirrellyt painaviakin tavaroita. "Tyhmästä päästä..." jne. Lautanauhan teko oli myös turmiollista.

Mutta mun työhuoneessa on nyt hyllyt ja olen saanut jopa lattian näkyviin niitten röykkiöitten alta! Kun uhkasin alkaa itse tekemään sitä niin hanke sai vauhtia. Vielä pitäisi ratkaista mihin kohtaa huonetta voi laittaa ompelupöydän ja työpöydän, hyllyn, vaaterekin, arkun ja silityslaudan.... niille täytyy olla jokin looginen järjestys. Kuvassa näkyy kuinka sain ensimmäisen lattianeliön näkyviin.

Mul oleks vaja abiline kes koristaks lõpuni minu tööruumi... Aga on juba hea, eks ole? Siin pildis paistab välja et esimene nurk on puhastatud :p?

...ylämäki alamäki...

Triptyyli näyttää hieman auttaneen mutta muu lääkitys ei ole ihan kohdallaan suhteessa siihen, säätöä tarttee. Migreeni kummittelee tuossa vierellä aamuisin ja iltaa kohden, mutta katsotaan nyt josko estolääke toimisi. Pitää vielä ottaa lisälääkkeitä sen kanssa että pystyy aamulla nousemaan ylös. Olen pystynyt hissuksiin touhuamaankin ja se tuntuu hyvältä, tosin hiukan vaan ja aika kökösti, sitten taas tulee apeus kun ei osaa asioita niin kuin ennen. Miten ihmeessä olen ollut niin näpsäkkä laudoittamaan noi nauhaloimet joskus? Kauhiasti aikaa menee ihan hönttiin oloon ja epävarmuuteen. Tuntuu että lääke lisää sitä, sehän unettaa. Mutta sain yhden nauhaloimen tehtyä, huraa. Aluksi meni piiiiitkä (melkein sikapitkä) aika kun etsin koria jossa ne langat on, en löytänyt (miten voi niin iso erikoinen kori kadota?) mutta löysin toisaalta mustaa lankaa juuri sen verran että ensimmäinen nauha lähtee alkuun. Mutta ihan kökkö olo. Hukkaan, tiputtelen, unohdan, sählään, sohin sormilla ja törrötän epätietoisena keskellä työhuonetta. Mutta näyttäähän se toki siltä että tekisin jotain.

Hyviä asioita:
- Melkein siis jo teen jotain oikeaa. Eilen se näkyi vaatteissakin: oli värejä sen iänikuisen mustan tilalla.

- Vein ihania kukkia tsasounalle - sade katkoi gladioluksia ja ne hehkuvat nyt ikonin molemmin puolin. Muutenkin kasvimaalla ja puutarhassa on kauniita asioita. Onnenapila on symppis, syysvärikin pukkaa jo esiin.

- En ole ihan kokonaan menettänyt hermojani huushollin kanssa, vaikka hippusen hypinkin seinille - ihan hippusen vaan....

- Aamulla tuli taas kalaa, järvellä joutsenperhe kolmine lapsineen. Jokin aika sitten kiskottiin maihin kamala uistimensyöjäpuu järven pohjasta. Vaarin perintöuistinta vaan ei löytynyt.

- Miehet viettää laatuaikaa rakentamalla varsijousta

Miks vahel on nii, et kõik vajab tohutult jõüpingutusi... panin täna lõngad kõlapaela jaoks, ei tea kuidas ma ennen nii tubli olin, et osasin nutikalt see teha, ja sihipäraselt!