torstai 13. tammikuuta 2022

Otto pieni

Kissa itkee.

Painan otsani sen päälakea vasten ja hankaan ystävällisen tervehdyksen kulahtaneeseen harmaaseen turkkiin. Poskeni kastuu. On hämärää, mutta kissan silmäkulmassa näkyy kyynel. Tänään on viimeinen päivä.

Sohvalle ankkuroituneena aamupäivä tuntuu pitkältä. Annan kissan levätä viimeisiä päiväunia sylissäni. Se säpsähtelee, sähköiskut aivan kuin kertovat että elimistö alkaa luovuttaa ja virta ei enää kulje kuten pitäisi. Olen jo päiväkausia asetellut jakkaroita sen kulkureiteille, takajaloille parempaa tukea kun tahto kiipeilyyn on yhä tallella.

Tämä kissa, Kattokassinen, äitin apulainen. Kun naulasin huopakaistaa kuistin katolle ja kiisu oli aivan pieni, minun piti nostaa se aina pois vasaraniskun tieltä. Se asettui huristen jiiriin makamaan ja aina puoli metriä kerrallaan siirsin sitä ylemmäs työtä jatkaakseni. Istuimme savupiipun juuressa ja katselimme yli lentäviä joutsenia.

Kun lähdimme reissuun, pyysin sitä pitämään huolta talosta. Ja pitihän se. Ei ollut hiiriäkään keittiössä. Hyvän kodinpuolustajan korvat oli usein reunoilta risat kun tilanne oli vaatinut kamppailuja.

Kissa ei koskaan viihtynyt sylissä eikä vierellä. Se asettui itsenäisenä jonnekin pois ihmisten tieltä. Se inhosi, ainakin pääsääntöisesti, toista asukkiamme. Yhteisestä ruokahetkestä ei ollut puhettakaan, toinen sai alistua odottamaan vuoroaan. Ei mitään helliä tervehdyksiä, ei leikkiä, ei kissakaverin pesemistä, ja ne hetket kun kaksikko tavattiin nukkumasta lähekkäin oli harvassa. Silloinkin oli metrin rako ja piti ottaa kuva. Syksyllä kissakaveri katosi. Ehkä se vaikutti nopeaan hiipumiseen.

Ensimmäiset reilu 12 vuotta meni tämän kissan kanssa etäsuhteena: vain pari kertaa kissa löytyi nukkumasta vierestä tai tuli syliin oma-alotteisesti. Sitten tapahtui jotain. Aluksi luulin, että uusi sohva oli se juttu, nyt ajattelen, että sairaus alkoi viitisen vuotta sitten. Kissa tuli viereen, tuli syliin kun istuin sohvalla. Tuli syliin eikä lähtenyt pois.

Sairauden merkkejä ei huomannut selvästi, meillä ei ollut varaa käydä lääkärilläkään kun mitään erityistä ei huomattu. Vasta viimeiset kuukaudet sen asento on ollut erikoinen: se haluaa nukkua liki pystyasennossa, tassut reiden päällä ja pää tassujen päällä nököttäen.

Joulun alla käytiin lääkärissä ja verikokeet vahvistivat epäilykseni. Munuaiset ja sydän eivät enää jaksa. Kortisonipiikki toi helpotusta ja jouluna perhe kävi silittelemässä vielä kerran tätä merkittävää kissaa. Viimeiset viikot ja hidas heikkeneminen, silti pöydälle hyppääminen onnistui vielä ja ruokahaluakin oli korvaan hierottavan lääkkeen ansiosta.

Viikonloppuna syöminen lakkasi. Herkut vielä maistui, piimätippa, kinkkusuikale, juustonpala. Ja vettä, paljon vettä meni. Eilen enää pieni kinkkurääpäle meni alas, liekö tarpeeksi voimakas maku vai suola, jota elimistö vaati. Herkkuraksut jäivät koskematta. Varasin ajan viimeiselle matkalle.

Istun kissa sylissä punaisella sohvalla ja kirjoitan. Itken. Kissa säpsähtelee, kello tikittää viimeisiä tunteja. Silitän muhkuraista selkää, nikamat törröttävät kuin vuoret. En ole halunnut kiintyä kissaan, koska tämä on niin surullista. Mutta 17 vuotta on pitkä aika rimpuilla vastaan.

Kerran, monta vuotta sitten, heräsin yöllä siihen kun rastatukkani päällä nukkui tämä kissa. Pääni oli juuttunut tyynylle ja annoin kissan nukkua, se oli selvästi säikkynyt jotain ja haki turvaa läheisyydestä.

Pitää etsiä laatikko ja joku kaunis peite, johon käärin sinut. Pääset ensin kasvihuoneeseen turvaan, kuoppaa ei voi kaivaa vielä aikoihin. Ulkona on pakkasta, ehkä teemme sinulle pienen grobun ja pääset sen alle ikiunta nukkumaan.

Hyvästi Otto rakas.

sunnuntai 10. lokakuuta 2021

Koepostaus

Ikipitkästä aikaa täällä. En jaksa kännykällä kirjoittaa mitä kaikkea on tapahtunut näinä kahtena vuotena. Kuva olisi kiva, mutta en osaa laittaa tällä. Ehkä jaksan jatkaa joskus. Voikaa hyvin!

sunnuntai 28. heinäkuuta 2019

Valon kanssa Karstulassa pianoleirillä

Olimme 8 päivää yhdessä leirillä Karstulan evankelisella opistolla, hieno kokemus hurjasta helteestä huolimatta! Valolla oli opettajana ihana Katariina Liimatainen. Tästä viikosta voisi kirjoittaa vaikka mitä, mutta kännykällä on niin vaikea päivittää. Tässä Videolla Valon esitys päätöskonsertissa!

keskiviikko 10. heinäkuuta 2019

Onnistumista ja epäsellaista Rääkkylässä

Tervehdys Villa Ruusulasta! Olen täällä Väännän äänen Värttinäksi-kurssilla. Ääntä saa käyttää! Välillä sujuu hyvin, välillä vähemmän! En tiennytkään kuinka iso meteli minustakin lähtee tarvittaessa. Vaikeuksia tuottaa tietyt ääniharjoitukset. En VOI olla merimies! En! Opettajina ihanat Mari ja Karoliina, ja tietysti täällä on Villa Ruusulan emäntä Sari! Huomenna esiinnymme Joensuun torilla. Oikeesti!

Nüüd hakkan laulma uuel moodil! Ja homme on meil ka kontsert!

tiistai 2. heinäkuuta 2019

Taiteilijaseuran vuosinäyttelyssä

Tässä minun työni, jotka esillä hienossa näyttelyssä Punnosella. Kiitos Tukilinjan tarvikeapurahalle ja suosittelijoilleni! :) Vaaleanpunainen työ samalla seinällä RailiKarita Hollin töitten kanssa.

Ihmisen ei tarvitse jaksaa kertoa kaikesta, 2019 Akryyli, sekatekniikka

Muisto 1, 2019 Akryyli, kuvansiirto

Muisto 2, 2019 Akryyli

keskiviikko 26. kesäkuuta 2019

Näyttelykuvia

Nämä kollaasit matkasivat Keuruun kotiseutumuseon salin seinille. Tein runojakin niihin. Vaikka olen nyt hetken aikaa paremmassa kunnossa suhtaudun varoen, joskin iloisena, tähän saavutukseen. Töitäni on esillä myös taiteilijaseuran näyttelyssä Punnosen talossa (Keuruu) ja Vanha laivuri-kahviossa Varpaasalmella.

"Mitä koskaan sanottu ei" - näyttely sisältää kollaaseja vanhoista valokuvista ja akryylimonotypioista: muotokuvia sukulaisista kaukaisilta vuosikymmeniltä - ajalta, josta ei puhuttu. Kuvat on ripustettu kamarin ja salongin seinille kuin tavalliset muotokuvat, mutta jokin niissä herää eloon. Kuka on kirjoittanut kuviin liittyvät runot? Mitä ehkä tapahtui 40-50-luvulla eräässä perheessä? Tämä on puolifiktiivinen kertomus suvun salaisuuksista, arjesta, rakkaudesta ja surutyöstä. Hannele Maahinen on kaukaisilta sukujuuriltaan keuruulainen taiteilija /käsityöläinen, suvun vaaleanpuna-kultainen lammas ja ainainen aprikoitsija. Kysymys kuuluu: pitäisikö meidän uskaltaa ajoissa kysellä päivänvaloon vanhempiemme tarinat?

Ehkä oli onnellisiakin päiviä

Tai hilpeitä


Kun isä ajoi kanoja hernekylvöiltä

Kun kaljapullon korkki lensi ikkunasta ulos

Kun pelastuttiin pommikoneilta metsänreunassa


Pianon päällä tädin luona ei ollut rahaa kuitenkaan vaikka luvattiin

Pianoakaan en saanut vaikka luvattiin

Oli homeistä leipää

Sillä lauluääni parani entisestään

Oli kaikki huollettavat pönttöuunit kylmissä luokissa

Se kasvatti sisua



Niin, oli akkojen pyykkipaljukin

jonka ammuin seulaksi, Taunon kauhuksi


Oli päiviä jolloin nauroinkin

Se päivä kun isä kuoli oli sellainen



Oi, kuinka voi olla noin hieno maailmannainen!

Hienoilla on hienot nimet
Jenny
Fanny
Helena
Oi miten tahdon olla hieno!

Eduskuntatalon edessä häämöttää heila kuin pajunoksa, isällä on borsalino ja trenssitakki, näistä kuvista ei ikinä puhuta

Paitsi lopussa, kun joidenkin taa ilmestyy teksti

"äitin heiloja"

Entä tämä, ja hienot silkkisääret?

Oi häntä!

Teitä naurattaa se tarina

Pudotin pikkuveljeni hankeen viltin sisältä

Joulukuun vastasyntynyt, raukka


Viimeisen vuoteni hoidan nukkeja

Nukkeja, nukkeja

Pudotettuja, pois lähetettyjä


Kukaan ei palannut

Tuo mies tuossa tulee aina luokseni

Sanoo olevansa pikkuveljeni

Kyllä tiedän, ettei ole


Ei lumihangesta selviä niin pieni

Laskin päiviä

Päiviä kuin tukkeja uitossa

Liian monta tähän uomaan, tiedätkö, odotin ja valvoin

Minusta on päivänkehrä väistynyt

Hymyilen vielä, pyydettäessä


Lasken tähtiä, kaloja,

lasken


Mietin aamupuuroja ja eväitä aamulla kello viisi

Päivällistä iltapäivällä kello viisi

Nappeja, paikkoja, käännettyjä paidankauluksia

Sahanpurun tuoksua siellä missä työllä ja rakkaudella tehtiin kaunista

Kaappeja

Rokokoopöytiä

Saunojen kuisteja


Mietin vastustusta, vihaisia sanoja

Punaista puoluekirjaa, jota ei edes ollut

Saunamökkiin pakotettua suurperhettä

Tellervonkadun hissikuilua

Sanomalehteä, jossa perheen kuva ensimmäisenä suurperheisten taloissa

Joista tuli minun vankilani


Olisin valinnut kenties saunamökin


Haaveiden yli vedettiin maantie

Toisten velat maksettiin kyynelillä

Mitä en tiedä, saatoin aavistaa.


Laitan nämä sanat vihkoon sinulle Serkku

Portailla oli kylmä

Kivillä istuessa oli kylmä

Kylmä oli muiden seurassa


Kyllä rakastuinkin, kirjoitin siitä

Puhuin tulitikuista, taivaasta, ystävästä joka eräänä yönä hiipui pois


En usko, että minua muistetaan

Olen yksi monista


Viimeinen talviauringon säde parvekkeella vielä, sitten katoan


Sillan alla on sateelta,

katseilta suojassa

Kun erilaisuus on rikos


Pakenin ja tulin perille, luovutin, unohdin,

Turun kirkon kumistessa hallelujaa muistan äidin virret metsässä


Kuulin, minulle soitettiin

Kelloja soitettiin

En laula enää niitä lauluja joita pyydettiin

Kun minulle soitettiin


.... ...

Nyt pyydän ettette unohda minua

Lähden ensimmäisenä: veljenne, sisarenne, äitinne seuraavat vielä perässä

Kun tulette minua katsomaan on jo myöhäistä


Täällä parvekkeella on meitä rivissä kuin klapeja

Tai tukkeja, tukkeja ahtaassa uomassa ja Suuri Kymppi valvoo kulkuamme

Väljille vesille olisi päästävä, vaikka yskien, itkien


Sanokaa että teistä tulee miehiä, tervaskantoja, rehellisiä, työteliäitä, kunnioittakaa aina äitiänne


Aina


Kasvakaa noihin housuihinne sopiviksi

Anteeksi jos hiukan minua hymyilyttää nyt

Kasvakaa, mutta älkää unohtako minua


…………………… Mul on nüüd maalid ja kollaasid kolmes näituses, natuke imelist ja lõbus. Oleks aeg kirjutada, luuletusi laadida. Palju uusi ideoit ja rõõm!

keskiviikko 22. toukokuuta 2019

Apuakääk, olenkohan sanonut noin aiemminkin?

Pitkän, siis melkein vuoden mittaisen harkinnan jälkeen, laitoin yhden kässärini matkaan kustantamoihin. Nyt unohdan asian ja palaan siihen muutaman kuukauden kuluttua.

Olen aikatauluistani myöhässä kortisonivekslauksen vuoksi: pitäisi loihtia kolme näyttelyä kesäksi ja vain yhteen on valmiit kuvat ja kollaasit. Eihän tässä hätää ole vielä. Kuulin juuri eräästä kirjailijasta, joka täytti veroilmoitustaan eilen - siis jättöpäivänä. Tällainen on aina hyvin rohkaisevaa. Olen seilannut lääkkeen kanssa eestaas koska on ollut matkoja ja muita voimia vaativia juttuja ja joka kerta laskiessani kortisonit normaaliin päiväannokseen alan riippua kuin riippakoivu joka on lisäksi latvastaan laho.

Täällä tapahtuu niin paljon etten kykene pitämään blogia yllä, sillä kaikki päivitykset menevät valitettavasti niin näppärästi naamakirjaan - olemme jälleen päässeet kalastamaan, maalaan ja teen gelliplatella monotypioita (koukuttavaa!), sain apurahan, teen sukututkimusta (kuvassa Alma-mummun kanssa kummini Hilja ja Helmi, isän siskot), Valo tekee käsitöitä ja on kasvanut aivan huikeasti, Villen lukijavihkimyksestä on tänään 3 vuotta, kirjoitan ja opiskelen kirjoittamista (kuinka minusta tuntuu ettei se vallan näy tässäkään päivityksessä...), koti alkaa selkiintyä keittiöremontin ja HEI! uuden punaisen kulmasohvan (oi porvarillista!) myötä. Nyt mahdumme koko perhe katsomaan telkkaria yhdessä! Meillä on aina joku maratooni kesken. Olen matkustanut Helsinkiin Viron suurlähetystöön ja takaisin, kesäkuun alussa olen esiintymässä asperger-runoineni Kaapelitehtaalla, myös Valamoon lähdemme loman alussa (ensimmäistä kertaa rakkaan pt. Johannes Valamolaisen juhla 4.-5.6.!) Kanoja meillä on jälleen ja tällä kertaa saattaa olla niin että talvikanala on rakennettava. Ovat nimittäin niin ihania ilmajokisia ettei niistä luopuminen tunnu yhtään sen paremmalta kuin edellisvuosien tehareistakaan - aivan kirpaisee ajatuskin! Tuo kuvassa tuijottava taikina on kananleipää, jossa kalanpäitä. Jaakko, Prinsessa, Helmi ja Saara varmasti tykkäävät.

Missähän kaikkialla olen muuten liehunut... tämä reikäkauhaa muistuttava pää ei jaksa muistaa. On niin lysti katsella naamiksen "muistot"-sivua: herttinen en tiedä tehneeni murto-osaakaan kaikesta siitä mitä luen päivittäneeni. Päässä olevat reiät ovat tuskin vähentyneet viimekuvausten.

Nüüd on öeldetava et minu eesti keel on väga jäänud ilma harjutamata. Loen kül veel, aga kirjutamine tegeb hingele valus! Olin Eesti saatkondis Helsingis Tõnu Onnepalu luulekogu "Mitta" esitluses, minu sõber Katja on see tõlkinut soome keeles. Selle järel ma räägisin siis eesti-soome-plära-iseomategunekeel.