keskiviikko 22. toukokuuta 2019

Apuakääk, olenkohan sanonut noin aiemminkin?

Pitkän, siis melkein vuoden mittaisen harkinnan jälkeen, laitoin yhden kässärini matkaan kustantamoihin. Nyt unohdan asian ja palaan siihen muutaman kuukauden kuluttua.

Olen aikatauluistani myöhässä kortisonivekslauksen vuoksi: pitäisi loihtia kolme näyttelyä kesäksi ja vain yhteen on valmiit kuvat ja kollaasit. Eihän tässä hätää ole vielä. Kuulin juuri eräästä kirjailijasta, joka täytti veroilmoitustaan eilen - siis jättöpäivänä. Tällainen on aina hyvin rohkaisevaa. Olen seilannut lääkkeen kanssa eestaas koska on ollut matkoja ja muita voimia vaativia juttuja ja joka kerta laskiessani kortisonit normaaliin päiväannokseen alan riippua kuin riippakoivu joka on lisäksi latvastaan laho.

Täällä tapahtuu niin paljon etten kykene pitämään blogia yllä, sillä kaikki päivitykset menevät valitettavasti niin näppärästi naamakirjaan - olemme jälleen päässeet kalastamaan, maalaan ja teen gelliplatella monotypioita (koukuttavaa!), sain apurahan, teen sukututkimusta (kuvassa Alma-mummun kanssa kummini Hilja ja Helmi, isän siskot), Valo tekee käsitöitä ja on kasvanut aivan huikeasti, Villen lukijavihkimyksestä on tänään 3 vuotta, kirjoitan ja opiskelen kirjoittamista (kuinka minusta tuntuu ettei se vallan näy tässäkään päivityksessä...), koti alkaa selkiintyä keittiöremontin ja HEI! uuden punaisen kulmasohvan (oi porvarillista!) myötä. Nyt mahdumme koko perhe katsomaan telkkaria yhdessä! Meillä on aina joku maratooni kesken. Olen matkustanut Helsinkiin Viron suurlähetystöön ja takaisin, kesäkuun alussa olen esiintymässä asperger-runoineni Kaapelitehtaalla, myös Valamoon lähdemme loman alussa (ensimmäistä kertaa rakkaan pt. Johannes Valamolaisen juhla 4.-5.6.!) Kanoja meillä on jälleen ja tällä kertaa saattaa olla niin että talvikanala on rakennettava. Ovat nimittäin niin ihania ilmajokisia ettei niistä luopuminen tunnu yhtään sen paremmalta kuin edellisvuosien tehareistakaan - aivan kirpaisee ajatuskin! Tuo kuvassa tuijottava taikina on kananleipää, jossa kalanpäitä. Jaakko, Prinsessa, Helmi ja Saara varmasti tykkäävät.

Missähän kaikkialla olen muuten liehunut... tämä reikäkauhaa muistuttava pää ei jaksa muistaa. On niin lysti katsella naamiksen "muistot"-sivua: herttinen en tiedä tehneeni murto-osaakaan kaikesta siitä mitä luen päivittäneeni. Päässä olevat reiät ovat tuskin vähentyneet viimekuvausten.

Nüüd on öeldetava et minu eesti keel on väga jäänud ilma harjutamata. Loen kül veel, aga kirjutamine tegeb hingele valus! Olin Eesti saatkondis Helsingis Tõnu Onnepalu luulekogu "Mitta" esitluses, minu sõber Katja on see tõlkinut soome keeles. Selle järel ma räägisin siis eesti-soome-plära-iseomategunekeel.

Ei kommentteja: