tiistai 5. toukokuuta 2015

Kävin kuopassa

Ei ole hymyilyttänyt paljoa, yllättävä kipu ja uupumus iski. Mutta nyt taas paremmin... miksi se niin aina kouraisee kun pettyy, kun kipu tulee takaisin? Ja tainnuttaa? Ettei edes pysy hereillä, ei istumassa, patjakin sattuu kun makaa vuoteessa.

Tänään löysin upean kirjoituksen. Kiitos Markus Kajo. Niin tosi.

Mutta laituria on korjattu, hortoilua harrastettu (vuohenputkiomelettia!) ja käyty Petäjävedellä adoptoimassa kaiverruskone.

Vanha puimuri, joka joutui purettavaksi ammoin, luovutti hienon aarteen: filnaakelin aihiohan siinä, löytyi ladosta! Näitä lienee siis tontilla useampikin, oli kaksi puimuria ladossa kun alettiin rakentaa. Kovasti harmittelin niitten purkua, mutta toinen oli laho ja toinen taas valtavasti tiellä. Puimureista on tallella muitakin kivoja ja jännittäviä osia.

Aamun katselin mustahaikaroita netistä. Pariskunta puolusti pesää tunkeilijaa vastaan, ja emo samoin aivan yksin hääti korpin.

Mul oleks natuke vaja jõudu ja rõõm. Õnneks on linnud, loodus ja häid lugusid, ilusaid pilte ja kevad.

8 kommenttia:

Kivipellon Saila kirjoitti...

Voi sinua ressukkaa...näin sanoin aina lapsillekin ja silitin päätä, pään silitys usein auttoi, voisin etäsilittää sinunkin päätä, jos vain se auttaisi! Taasi ihania kädentaitojuttuja, olet niin uskomattoman taitava, ihailen kädentaitajia suuresti!

Tein lomalla kaikkea lomakivaa, mutta nyt pari päivää töissä ja ihan niin väsyneen ventti kuin olla ja voi, sänky kutsuu koko ajan. Tänään sain kuitenkin viiniköynnökset nostettua ja leikattua eli jotain sain siis aikaiseksi!

Jaksamista Sinullekin ja kaikkea hyvää!

Maahiska kirjoitti...

Kiitos :) Parastahan on sellainen väsy ja kipu joka tulee siitä että on TEHNYT jotain, mutta jos ei ole... no eilen kyllä käänsin maata, mutta se ei selitä tätä. Tänään toivuttuani leivoin marjapiirakan! Rasti ja risti ja papukaijankuva seinään siis! Koko päivän on oikea käsi ollut kuin jonkun vieraan, tärisee ja on jäykkä ja harmittaa niin sanoinkuvaamattomasti. Kuljeksin pihalla ja itkin, sitten vähän kitkinkin, päätin että kyl se tästä ja niinhän se sitten menikin... Mutta huomenna on armo uus!

Anonyymi kirjoitti...

Moi,

Kiitos tuosta Markus Kajon tekstistä. Näin itseni ja näin meidän perheen.

Nuorempana huokailin ja haikailin, että jos joku minua ymmärtäisi ja tajuaisi. Mummoni joka oli sellainen luonnonlapsi ja kummajainen monen mielestä tuumasi, että kyllä sie tunnet, kun kohalle ossuu. Niin mie sitten tunsin, kun se kohalle osu...Tuon ukon kanssa vaikka on välillä kun kahen myllynkiven välissä niin se tajuu, kun halluun olla yksin ja mennä mehtään tai listo pystyssä kttyykin tuolla takapihalla..Jurmuilen vuohenputkille ja jupisen, että pois kasvimaalta penteleet niin samalla saatan tosiaan hortoilla ja väsätä samaisista penteleistä sapuskaan. Penskojen kaverit tuumii vaan ykskantaan, että outo sakki teillä...Niinniin. Penskat siihen, että parempi outo kuin tasapaksu. Tässä viime viikolla nuorimmaista olin hakee eskasta niin pikkuiset eskalaiset jutteli mitä ne antaa omilel äideilleen äitienpäivälahjaksi...Muut ipnaiset jutteli, että kukkia ja suklaata ja jotain söpöä ja kimaltavaa...Meiän trollipeikkonen tuumasi, että jos löytyis joku kallo niin äiti tykkäis ( sattumalta viikonloppuna sitten löysin maalta pienen linnun kallon.) Joo, lisäsi siihen, että mun äippä tykkäis tosi paljon jos me hankittais sille paljon paljon multaa, pari kiloo perunoita ja se ois superhyperonnellinen jos se osais lentää tai muuttua näkymättömäksi. ( Niinpä niin. Tottahan se oli...olisitpa nähnyt lasten ilmeet ja muutamien vanhempien ilmeet). Nuorempana olin herkkä sille, että pidettiin outona, mutta nyt kun ihan koko perheen viomin ollaan outo sakki niin mä en välitä. Minun mielestä outous on vaan suuri lahja ja mieluummin tosiaan outo ja kuulua Me-sakkiin kuin olla se Niilo tai Noora Normaali. Oikeastaan onko sitä Normaalia Normaaliutta oikeastaan edes olemassa?
Kiitos ihanasta blogista.

-siperoinen-





Maahiska kirjoitti...

Kiitos itsellesi :) Meillä myös koko perhe erilaisia, outolintuja. Kerran tyttären kaveri (8/9v) tuli kysymään epävarmana että mitä toi leikkii - kas kun barbit ei olleet vaateleikkejä varten vaan esim Lentäviä Oopperabarbeja... Lasten on ollut vaikea löytää kaltaistaan seuraa, se on ollut hyvin surullista. Mutta meillä on oma klaani :)

Anonyymi kirjoitti...

Moi,

Meillä varsinkin tuo ongelmaa se että ipanaiset leikkii ihan sujuvasti vastakkaisen sukupuolen kanssa. Meillä lapset kaipaavat monesti sellaista syvällistä seuraa. Useasti käydään museoissa ja taidenäyttelyissä ja metsäreissuilla.Onneks maalla lapset pääsee tekemään vapaasti omia touhujaan. Näytelmiä ja majoja serkkujen kanssa.Tulvapelloilla ihmettelemään joutsenenkakkaa tai miettimään sinisuohaukkoja. Kestän ihmisten seuran, mutta lapset tuumii aina, että äippä on sellainen metsä-ja eläinihminen. Sellainen vanha sielu. Metsän erakko. Sillon kun tapasin tulevan mieheni ( Kalju parrakas ja jättiläimäiset mitat) olin kokenut olevani sellainen heinäseiväs, pitkä ja honkkeli, niinku pelkkiä raajoja, mutta miehen kanssa me ollaan sellainen sopusuhtanen pariskunta, kukkakeppi-lapsineen :-D Joskus nuorempana sitä avasi suunsa ja samassa sulki sen, kun tajusi ettei muut ihmiset ymmärrä, mutta nyt on helppoa ihan vain olla hiljaa tai jutella asioista ja tulee ymmärretyksi. Tänään nuorimman kanssa eskaan kävellessä juttelimme eri sammakkoeläinten kutemisesta. Tuumasi, että eskassa mennään metsäretkelle, mutta muut ei jaksa kävellä ja tutkia luontoa. Ne riehuu vaan. Tehdään siis oma metsäretki ihan omassa rauhassa ihmetellen ja tutkien.
Nuorempana seurustelin yhden pojan kanssa ja tiesin, että juttu ei toimi. Yks syy oli se että se ei tykänny eläimistä. Sillon kun ton Äijän tapasin niin olin suunnattoman helpottunu, kun se osas olla eläinten kanssa ja se on yhtä eläinrakas kuin minäkin ja jutella niille. Meillä sellanen sisäinen ärtymys ja rauhattomus helpottuu, kun saadaan olla eläinten kanssa.
Meillä 2 kissaa ( rescuekatteja Himskatti ja Helskatti) ja sitten 4 parta-agamaa ( Hansu, Ransu, Lieska ja Loimu) ja välillä appiukon koiruus Luik ( joo mustahan se on mutta onhan niitä mustia joutseniakin).

Mutta nyt yrittää soittaa nuorimmaisen tulevalle kouluterkkarille ja yrittää varata tarkastusta varten aikaa. Inhoan ja ahistun kun yritän soittaa ja varata aikaa ja sitten ei vastaakaan ja pitää roikkua puhelimessa...Olisin halunnu niin mennä pihalle kaivelee kasvimaata varten...Tää on yks asia mikä on vaikeeta mulle ja tuottaa hankaluutta.

-siperoinen-

PS. sulle kirjottaminen on jotenkin sellasta helppoa ja kertoo sellasia asioita mitä itte ja perhe pitää normaalina ja tavallisena, mutta muut kattoo hitaasti. Kiitos. Se hauenleukaluu mikä oli tuolla sun blogin uumenissa sai mun sydämen läikähtämään, koska tuollaset asiat vaan on kauniita samoin kastepisara poimulehdellä. Kuvaan todella paljon puita, mutta alhaalta ylöspäin sillai että oon joko puun alla selälläni tai pää runkoa vasten. Kukassa näkyy pala taivasta ja oksat jotka leviää sormien lailla. “In nature, nothing is perfect and everything is perfect. Trees can be contorted, bent in weird ways, and they're still beautiful.” -Alice Walker

Kiitos vielä kerran.






Maahiska kirjoitti...

Kovin tuttua... Olen opetellut tätä elämää jo melkein 50 vuotta ja alan pikku hiljaa älytä mistä kaikesta onkaan kysymys. Kaatuneita maitojahan on turha itkeä, mutta joskus suren sitä etten ennen osannut elää, ajatella ja toimia oikein, kun tieto ja taju oli niin vajavaista. Kun elää aisteillaan ja vaistoillaan, maallisilla asioilla ei vain ole aivoissa paikkaa johon pujahtaa. Että muille selvät asiat on täysin hämäriä... Luin jälleen tuon Kajon kirjoituksen, se tekee niin hyvää.

Anonyymi kirjoitti...

Moi :-D

Moni ihminen laittaa seinäkalenteriin ylös että muistaa. Minulla kännykässä kaikki menot ja muistamiset. Kännykkä ulvahtelee pitkin päivää että muista se. Tee tuo. Tarkoituksella laitan myös tavallisina arkipäivinä ( milloin ei ole menoa) kännykän hälyttämään...koska jos aamulla on hässäkkää kouluun ja eskaan lähdössä on tiettyjä asioita muistettava. esim. lääkkeen antaminen. Isommat lapset menevät kavereilleen ja kännykässä on heille kotona laitettu hälytys milloin on hyvä hetki tulla kotiin ettei leikkimiset ja ulkoilemiset jää pahasti kesken. Helpottaa.

Meidän perheessä on hassuja ja huvittavia kuriositeettejä ( tapojamme toimia ja olla). Ja tuppaamme rytmittämään asioita, kun se nyt sattuu olemaan helpompaa arkena, mutta viikonloppuina elämme kuin pellossa. Huhhailemme ja ihmettelemme. Mä tallensin sen Kajon tekstin Wordille ja printtaan sitä sellasilel ihmisille jotka tuntee meiän perheen. :-D

-siperoinen-


Maahiska kirjoitti...

Mulla on kännykässä kans hirveesti muistettavaa mutta yritän pitää myös akustista kalenteria... joskus taas tyhjennän kännyn kalenterin kun ahdistun kaikista aikatauluista niin paljon. Äsken soi "posti"- ja "koulu"-hälytys, kädet oli juuri taikinassa... ja sitä ahistusta sit... mutta muuten olisin unohtanut että pitää kirjottaa lapulle että on mentävä postiin ja lapsikin olisi unohtunut kouluun! Postiasia nimittäin tuli esille yöllä yhdestä viestistä eikä ollut kynää/paperia siinä vieressä niin oli pakko tehdä sitä hälytys - sen verran oleellinen juttu ettei saa unohtaa.
Miten ennen elettiin...?