Alkoipa autuas arki

Näin se meni, kesä kuumineen ja huveineen. Eilen illalla kävin järvessä tukanpesulla sateessa, järvessä riittää lämmintä vielä pitkään. Kasvimaalla riittää touhua ja satoakin on alkanut tulla mukavasti. Pilvet kiitävät taivaalla ja taivas niiden takana on pääosin sininen. Pääskyt kokoontuivat eilen pihalangoille narskuttamaan, lieneekö se sitten syksyn merkki? Kurjet huutelevat edelleen (naapurinmies ihmetteli miksi huutavat vaikka ovat toisistaan parin metrin päässä) ja alkaa olla viimeinen hetki ajatella mattojen pesua. Tiedän, se olisi pitänyt tehdä aikaa sitten mutta emme ole kyenneet.

Tänään olisi siis meilläkin työpäivä. Ylhäällä työhuoneella odottaa kymmenen rannekorua plus yksi josta täytyy tehdä pienempi, sekä kalvosinnapit ja kolme sielulintua. Ja spiraaleja täytyy tehdä.



Lasten kouluunmeno on tänä vuonna erilainen, kummallakin pojalla alkaa uusi vaihe elämässä. Yläasteelle menijää jännittää kovasti, Ilovalmari porskuttaa menemään sen sijaan kuin ekalauokkalaisuuden asiantuntija. Helppo on mennä pieneen kyläkouluun, Isoveikalla on aivan eri juttu. Minuakin jännittää.



Se mikä minua nyt vaivaa on hetkessä pysymisen vaikeus. Se etten ole ollut isommille lapsille tarpeeksi läsnä ennen, silloin kun se olisi ollut tukitarpeellista. Juuri näissä kouluunlähtövaiheissa. Tunnen huonoa omatuntoa siitä etten ole ollut tietoisesti läsnä, mutta kun en ole osannut. Vasta nyt opettelen tunnistamaan tärkeitä asioita. Toivottavasti en liian myöhään.