"Life is What Happens To You While You’re Busy Making Other Plans", sanoi jo John aikoinaan ja niinhan minunkin viikonloppuni meni eri tavalla kuin suunnittelin. Yhden päivän maalasin yksin kotona, sitten lähdin Jyväskylään hoitamaan kipeää poikaa, jonka korvan tasapainoelin tulehtui (streptokokín seurauksena) ja vietin siellä sairaalassa laatuaikaa lapsen kanssa, välillä värittäen pientä värityskirjaa (pääsin jopa sivulle yksi, eikun kansiaukeamalle...). Yöksi päästiin kotiin, mutta valopupuja meistä ei ollut katsomaan, sen verran heikossa kunnossa kotiutui. Nyt jo parempaan päin.
Kotiin palattuani alkoi maalaus uudestaan. Näyttelyyn pitää tarjota viikon kuluttua muutama työ.
Yhtä valmista en kuvaa vielä, kolmas työ odottaa vielä ilmiintymistään. Perhe oppi aika nopeasti ettei minulle saa puhua yhtään kun maalaan. Ehkä tämä vielä onnistuu?
Maalaaminen vaan sattui ihan hirveästi, kunnes keksin yhden jutun josta myöhemmin. Ensimmäisen maalaussession jälkeisen yön vietin istuen kolmeen saakka yöllä ja mietin pitääkö soittaa ambulanssi kun meinasin tukehtua turvotukseen ja kipuun. Nyt mennyt paremmin - paljon paremmin.
Tein miesripustuksen pyykeille, koska olen taiteilija. Varmaan ensimmäistä kertaa elämässäni.
Kas keegi veel mõtleb miks naiskunstnikud on nii harva?
.png)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti