Kansallispukuja ja kummittelua

Jotain voinee päätellä blogin päivitystahdista - että olen kipeä tai kiireinen. Tai peräti molempia. Olen yrittänyt pitää jonkinlaista päiväkirjaa myös yöpöydällä, huonolla menestyksellä. Taitaa FB olla mun päiväkirjani.

Syysloma alkoi hiukan etukäteen meillä kun Valo on ollut kipeänä kaksi koulupäivää. Eilen tuli Noel tyttökavereineen yöksi, mukavaa! Ihan Jyväskylästä asti.... oikeasti, välillä tulee kovin haikea olo kun poika asuu niin kaukana! Ja pian on kutsunnat ja kaikkee kääk. KÄÄK, tosiaan. Mutta olin viime viikonloppuna yötä hänen uudessa asunnossaan Jyväskylässä, kirkon vieressä - pääsin sekä vigiliaan että liturgiaan josta lisää kohta...

Olin kansallispukujuhlassa mukana 3.10. eli viikko sitten. Mulla oli Keski-Suomen hame, tavan toppi, eestisukkahousut muhunkukkineen ja 1600-luvun jakku. Kokoonnuimme ensin enemmän tai vähemmän pukeutuneina Finnkinon aulaan paitsi emme, koska siellä olikin joku lasten ja perheiden juttu, eli siinä ostoskeskuksen alakerrassa tavattiin ja lähdettiin flashmobiin keskustähdelle kuten fb-ryhmässä oli sovittu. Tässä Seija Tiihosen ottamia kuvia: ketjulaulantaa ja maahiska itte esittelemässä osapukeutumistaan juhlavieraille. Pyörähdimme laulamassa myös Sokoksen alakerran käytävällä. Flashmobissa oli hauskaa kun laulaessa "Hoi-oi-oi" tulin välillä kulauttaneeksi sellaisen vienalaisen kelketyksen että itsekin hämmästyin.

"Hoi oi oi, hoi oi oi -
Mitkäs nuo merellä uivat, hoi oi oi, hoi oi oi
Allit nuot merellä uivat.
Mitäs allin siiven alla?
Vene on allin siiven alla:
Mitä venosen sisässä?
Poikalapsi on sisässä.
Mitä poika roateloopi?
Kirjokantta kirjottaapi.
Mitä on kirjokannen alla?
Neito on kirjokannen alla.
Mitä neito roateloopi?
Kultakangasta kutoopi,
hopiaista huolittaapi, hoi oi oi."

Museolla oli myyjäisetkin ja voi miten kauhian paljon kaikkea kaunista siellä olikaan. Minulla oli juuri semmoinen alho ja notkahdus menossa (tuolloinkin) kun sapetti tämä kyvyttömyys tehdä, ommella, kutoa, kirjailla, lautanauhailla.... Mutta kaiken sen kauniin näkeminen sai hyvälle mielelle. Ja ehkä hieman toiveikkaaksikin, ostin nimittäin Iitin irtotaskuun sen nauhan, niin että sitä viissiin käyn tekemään kun ei kehtaa enää olla tekemättä, tekosyy läks.

Yläkuvassa ihania helmoja ja yhdet miehenjalat lähdössä moppaamaan, sitten kaverini Mariina kansallispukunäytöksen jonossa ja vielä aivan hellyttävät loistavat nypylät käsityömuseon näyttelyssä. Noinkin voi tehdä! Mulla on tuolla tyyny ja perinteiset nypylät, milloinkahan ehtisin-voisin niiden kimppuun käydä? Viimeksi nypläsin 27 vuotta sitten! Tulkaa joku tiskaamaan ja siivoamaan - tauotta kiitos, jooko - meille? Noin alkuun vaikka kahdeksi kuukaudeksi....

Ja pitihän minunkin höpsähtää, värityskirjan ostin (Suomalainen kirjakauppa, tuo kiehtovan koukuttava paikka!) selittäen itselleni jotta kirjontakuvioita. Mietin vaan olenko riittävän aikuinen tuohon?

Ihan muihin asioihin: kummiuteen ja äitiyteen. Kuvassa pikkuinen Micaela kastemekossa, jonka pitsit nimenomaan nypläsin silloin 27 vuotta sitten. Voi kun pääsisin pian katsomaan (nuuhkimaan) kummityttöä taas. Vaikka olenkin sivukummi niin voi mikä myllerrys! Tämä pikkuinen Rinsessa tässä on vanhempiensa toiveiden täyttymys ja hartaasti odotettu eikä ihan mikään yksinkertainen juttu ollut - voisin sanoa ehkä näyttäväksi sisääntuloksi tähän maailmaan. Toinenkin pieni tyttö on minulla sydämessä, eräs pikkuinen "T-A", jonka lähellä haluaisin olla enemmän. Mutta on Mikkelissä saakka. Jostain syystä lähipiirissä on nyt paljon vauvoja sairaalassa. Onneksi on lääketiede ja resurssit auttaa pieniä. Muistan hämärästi ne viikot sairaalassa kahden keskimmäisen lapseni kanssa... hyvin hämärästi... Onneksi oli perhe, ystävät ja perhetyö apuna.

Naamakirjan yhdessä keskustelurannussa taas puhuttiin tänään äitiydestä ja synnyttämisestä ja erilaisesta äitiydestä, erilaisista synnytyksistä - että onko sektioäiti "synnyttänyt" ja kyllä minun mielestäni on. Kommentoin: "Olen käynyt itse läpi tuon "puukonkanssapäällekarkausvaiheen" kun lääkäri epäili etten voi koskaan saada lapsia, kolmen keskenmenon jälkeen. Olin ihan psykoosissa, nuori tyttö. No sitten tuli nämä neljä, joista yksi jopa sterilisaation jälkeen. Alakautta kaikki vaikka anoin ja rukoilin sektiota jossain vaiheessa, ja viimeinen jonka piti olla helpoin olikin vaikein koska ei tiedetty että mun häntäluu on murtunut. Ja silti, hullua kyllä, itkin paljon kun tiesin että enempää lapsia ei tule, ei saa eikä voi. Hämmästyin niitten tunteitten voimakkuutta. Mutta siitäpä toivuttuani olen iloinen ettei enää tarvii - ja pieniä vauvoja piisaa paijattaviksi ihan lähipiirissä. Se mekanismi on hyvin hämmentävä ja mieltä myllertävä. Silti ja missään vaiheessa alakautta synnyttäminen ei ole se pointti - koko äitiys on yksi mysteerinen sekasotku. Ymmärrän sen että jotkut eivät tahdo lapsia, ja sen että niitä tekee 15 vaikkei olis edes lestadiolainen. Ja sen raivon ja surun ymmärrän jos ei lasta saa." Ja lisäksi:"Mulla kun on ikäerot lapsilla 4, 5 ja 6 (:D) vuotta niin olin aina unohtanut millaista on pienen vauvan kanssa - niin ja Arnehan syntyi n.7 vuotta Valon jälkeen eli mummuksi tulin silloin. Jokainen lapsi ja elämäntilanne on ollut niin ikierilainen kuin vain voi ja samoilla eväillä yhä mennään. En osaa kuvitellakaan millaista olisi ollut tiheämpään syntynyt lapsikatras. Kunnioitan suuresti niitä jotka jaksaa tehdä peräkkäin kaikki lapsensa. Juuri hoksasin että voiei kohta taas yksi teini talossa.... Kun näitä äitiyden intensiivivuosia on erimittaisiakin, jotkut selviää aika pian - toiset taas hiukan verkkaisempia.."

Tulipas aika vanha olo kun nyt lukaisin nuo kirjoittamani uudestaan.

No sitten tämmöinen ihana juttu siitä viime sunnuntain liturgiasta, Villestä tuli pienen pojan kummi. Pikkuinen säesti toimitusta välillä korkealta ja kovaa, välillä taas rauhoittui kauniisti kuuntelemaan ja nukahtikin. Meillähän kaste on muuta kuin nimenanto (se on perinteisesti 8 päivän kuluttua kuluttua syntymästä), ja ken tahtoo voi lukea lisää täältä. Ortodoksikaste on aika moniosainen toimitus ja sakramentti. En ottanut kuvia (samoin kuin en kansallispuvuistakaan) kun olin vähän lomafiiliksissä. Ajattelin nähdä ja katsoa ihan omin silmin tällä kertaa (kastekuvia otti vauvan äidin veli ainakin) enkä leikkinyt kännykän kanssa vaan annoin akun juosta loppuun ihan tahallani.

Kummijuttuja mietittiin ja hoksattiin että ennenvanhaan kummit olivat keskenään sukua, siis saman perheen eri kummit tulivat toistensa sukulaisiksi kasteen kautta. Jännä ajatus. Ja kummin tehtävänä oli uskonnollisen kasvatuksen ja tukemisen lisäksi myös lapsen huoltajuus mikäli vanhemmille kävi jotain. Aika syvällisiä tuli pohdittua, ja eri uskontokuntien kasteiden erojakin.

Tämä Villen kummilapsen perhe on meille uusi tuttavuus, tuntui hyvältä kaikin tavoin, näin myös seurakunta yhdistyy tiiviimmäksi suureksi perheeksi. Ajattelen (syyllisyyspiiskaa selkääni heilutellen) etten ehdi enkä voi enkä jaksa olla niin paljon mukana lasten elämässä kuin haluaisin, mutta tärkeää on esirukouksen kantaminen.

Mulla on tässä koneen työpöydällä ihan hirveästi kuvia joita en ole laittanut blogiin - ne ovat minun muistini ja apuni. Tapahtuu niin paljon, koko ajan. Se että migreeni palasi takaisin estolääkkeestä huolimatta ja olkapää kertoi hauikselle että sekin voi vammautua, on ollut hiukan mieltäalentavaa viimeaikoina. Laulutunnit on pelottavia ja kivoja yhtäaikaa, nyt työn alla on Sari Kaasisen ihana laulu.

No nüüd ma ütlesin nii palju ja pikk et Eestikeeles ei rääkida saa - aga see o tähtis jutt et loen "Süvahavva-teine suvi" raamatut, lõpuks ometi - raamatukogust selle sain!