Vaikeinta...

... kivun lisäksi on avuttomuus. Kun makaa makuuhuoneessa ja on pyytänyt pistämään oven kiinni kun ei pysty hengittämään keittiöstä tulevia ruuanlaittokäryjä. Ja ovi jää auki, eikä kukaan kuule. Kun pyydän tuomaan ylimääräisen särkylääkkeen mutta en tajua että minulla ei olekaan vettä. Eikä kukaan kuule ja lepopulssikaan ei rauhoitu vaan hakkaa sataaseitsemää samalla kun pyristelen käryjen kanssa. Kun itken kipua ja mietin voisiko kahvia mitenkään juoda makuultaan. Kun ihana Anoppi on huolehtinut kodista ja kaikki paikat on jälleen kunnossa, tulee itku ja samalla huoli miten ensi viikolla. En halua olla papukaija, koko ajan vahtimassa ja kertomassa ne yksinkertaiset asiat jotka pitää hoitaa (tämä meidän perhehän ei ole ihan siitä tavallisesta päästä, tiedän että normiperheissäkin tapahtuu) ja kaikki tämä pitäisi pystyä välittämään tuolta peiton alta. Olen ollut tänään myös äkäinen, mikä on outoa.

Nyt istun hetken koneella. Minulla on eräs krooninen vaiva joka viime viikkojen aikana on pahentunut kiireellistä leikkausta vaativaksi eikä minua voi leikata. Istun siis tässä kun hetken voin, pää kumisee tyhjyyttä ja harmittaa, pitäisi maksaa laskut vaikka ja olla hyödyksi.

Tänään en ole jaksanut olla iloinen. Mutta olen sentään kotona.

Täna ei ole olnud rõõmust, kõik on liiga raske.. aga hommikul kõik jälle hästi! On!

Kortisonikaan ei ole kiva juttu.

Edelliseen postaukseen silti: yksi asia unohtui, nimittäin rakas eestin kieli! Jaksan aina vaan ilahtua ja innostua kun osaan ja opin. Vaikka puhua en vieläkään osaa :)