Peloista ja hepuleista huolimatta minulle on kasvanut jonkinlainen ikivarmuus siitä ettei mitään pahaa tapahdukaan. Ja kun tämän sanoo ääneen niin alkaa pelottaa. Mitäpä jos... Jos tapahtuu niin murehditaan sitten. Ristinmerkki auttaa kummasti.
Katsoin eilen kaksi tuntia vanhoja kotivideoita, voi miten pieniä tytöt olivatkaan. Ja miten omia itsejään jo silloin. Mietin miten huono ja hajamielinen äiti olen ollut. Miten katsoin varmasti aina ohitse, kuulin vain puolella korvalla - en edes toisella korvalla! - ja miten elin oman pääni sisällä. Vasta 33-vuotiaana heräsin tähän hetkeen.
Nuorempi tytär sai taas väri-iloa elämäänsä uuden tukan muodossa. Upea punainen!
Niin, mitäpä jos...?
Kui palju ongi tarbetut hirmu.... :( Enam ma ei nii palju karda, aga kui lapsed olid väikesed kartsin õnnetusi... nii palju tarbetut..
2 kommenttia:
Kiitos tuosta "Mitäpä jos.." laulusta. Kuinka usein pelkäänkin turhaan. Juuri eilen itkin kaikenlaista turhaa. Kiitos, ristinmerkki auttaa, muistutuksesta!
"Antakaamme itsemme ja toinen toisemme...", se auttaa - kunhan sen vain muistaisi kun oikein, oikein murehtii turhia.
Hyvää maitopyhälaskuviikkoa sinulle!
Lähetä kommentti