sunnuntai 7. marraskuuta 2010

Iltarusko


Sain muutaman laatikollisen isän tavaroita. Kirjeitä joita en uskalla vielä lukea. Kirjoja. Tauluja ja valokuvia. Lasten piirustuksia. (Mutta missähän ovat minun kekkos-kuvani? Kirjahyllyssä jossain kirjan välissä, niitä on ainakin kaksi... olin suuri kekkos-fani) Ilmapuntari ja saunalämpömittarin kehys. Äitin ja isän hoitovihkoja, joihin kodinhoitajat ovat kirjoitelleet päivän tapahtumia. Vaatteita, niistä voi tehdä jotain tai käyttää raksalla. Kaksi solmiota... Isän hartsinpala, jota lapsena niin ihailin, meni vahingossa jäämistön järjestelijöiltä roskikseen... se näytti eittämättä vain oranssilta muovinpalalta :( Se oli ainoa mitä oli jäljellä isän viulunsoitosta - kun absoluuttisen nuottikorvan omaava äitini oli antanut vaihtoehdoksi "minä tai viulu" :D

Meillä kävi tänään Vieras, tai pikemminkin Tuttu, Ystävä oikeastaan :) Hyvä mieli, lämmin tunne, iloinen levollinen olo siitä. Jotkut ihmissuhteet ovat välimatkasta huolimatta aina sydämessä. Ja samalla mietin, miten erilaisia tapoja rakastaa voikaan olla. Tämä vieraamme/tuttumme näytti uuden puolen itsestään soittamalla rumpuja niin hyvin! Iso käsi hänelle!

Olen alkanut kutoa itselleni Sakura-villahousuja, jämälangoista sen jämälankakirjan ohjeen mukaan. Vihdoinkin itselleni jotain - tarpeellista vieläpä. Pilkoin tänään myös polttopuita, sekin tekee hyvää. Lumisade alkoi uudestaan, maa on vitivalkoinen ja samaan aikaan aurinko laski vaaleanpuna-oranssien pilvien taakse.

Huomenna menen hakemaan jälleen piikkejä kantapäihini, tulehdus vain nostaa päätään edelleen. Samalla jos muistan pyydän lähetteen kaikenmaailman verikokeisiin.

4 kommenttia:

Maria kirjoitti...

Pidä huoli itsestäsi ystävä!Ja voimia arkeen ja viikon aloitukseen.

enkulin käsityöt kirjoitti...

On tämä elämä ihmeellistä. Pienet tavarat tuovat muistoja mieleen. Jotkut muistot tuovat jopa tuoksun tapahtumahetkeltä

sisko kirjoitti...

Minä en oikein edes vielä tiedä miltä tuntuu - ei ole ollut vielä aikaa olla yksin, itkeä. Ja sitten ei ehkä tarvitsekaan. Tai tarvitsee mutta väärässä paikassa, väärällä hetkellä. Huono omatunto kulkee koko ajan rinnalla. Kun en jaksanut edes soitella niin usein kuin olis pitänyt...Ja uppo-outo naapurin mummokin kysyi olenko minä minä ja sanoi että isä oli usein puhunut minustakin...Toisaalta tieto on hieno muisto mutta kasvattaa mun syyllisyyttäni...

Maahiska kirjoitti...

Vanhemmuuteen sekä lapsena olemiseen kuulunee vakiomäärä syyllisyyttä ja huonoa omatuntoa joka sit on käytettävä loppuun viimeistään kuoleman kohdatessa. Muista siis että myös vanhemmuuteen... jokainen meistä kysyy miksi ei ollut sitä tai tätä :(

Aina on oikea aika itkeä.

Ota vaikka saikkua ja lähde meren rannalle?