keskiviikko 20. marraskuuta 2013

Olisipa jo ylihuominen

Aurinko kävi paistamaan, aivan minun vuokseni varmaan... Huomenna menen nuoremman tyttären kanssa oikeuteen tukihenkilöksi. Hän todistaa siellä taas kerran, ja meistä se on niin maailman turhinta ettei voi kuvitellakaan. Luultiin että se asia on jo kuopattu ja multaa päälle lapioitu useampi metri. Surkeaa. Kaikkein hulluinta on, ettei mitään uutta ilmene hänen osaltaan, sillä kaikki aineisto on muualla kuin tyttären päässä tai suussa. Tutkijoilla on jo kaikki entuudestaan eikä mitään tarvitsisi sanoa. Ja asia on jo niin vanha, että muistikin tekee tepposia. Lisäksi tähän väliin on tullut asioita, jotka vaikeuttavat muistamista ja asian käsittelyä. Mutta todistaa pitää, laki sanoo, rangaistuksen uhalla. Tyttären sairaus ei tästä helpotu, ei.

Näin satuttavat rikolliset myös sivullisia viattomia ihmisiä. Yksin en tyttöä päästä, viimeksi hänen isänsä oli mukana.

Jos kyseessä olisi vaikkapa talous- tai omaisuusrikosoikeudenkäynti edes. Mutta kun ei. Kun on kyse ihmishengestä, ihmisten elämästä. Kuolemasta. Muistakaa meitä te, joilla on tapana ristiä kädet iltaisin tai sytyttää tuohus.

Mutta sinnikkäästi kuolleeksi luultu pukkaa uutta elämää silti.

Elu ei ole alati lihtne.

3 kommenttia:

kosotäti kirjoitti...

Mie muistan teitä. Jaksamisia ja voimaa.

Liisa kirjoitti...

Niin muistan minäkin.

elina kirjoitti...

Iltarukouksessa muistan teitä. Voimia.