Pari yötä sitten en saanut unta ja tulin pohtineeksi miksen ole lainkaan kirjoittanut runoja Isän kuolemasta. Tuumasta toimeen ja parikymmentä runoa siis. En ole vielä katsonut päivänvalossa miltä näyttävät.
Eilen en jaksanut tehsä itse kermakarkkeja, pyysin Miestä tuomaan kaupasta Omaria. Ei olisi pitänyt. Mutta mitä niissä muka on, että ihminen niitä syötyään näyttää Isokarin majakalta?
Poika, Isoveikka, on tettiläisena vävymiehen pajalla ja takoi eilen nauloja.
Sormustöitä jälleen yläkerrasta, Miehen tekemä muistosormus.
Sellaista eloa tällä kertaa. Vielä palaan haasteeseenkin: Päivä 21: Kun olin pieni.
Joskus tuntuu, että olen yhä samalla vedenhakumatkalla...
PS. Tallinnan eläintarhassa on jälleen Amurinleopardilla poikaset!
Täna tahan ka õue minna, isegi kui lund sajab - pajupõld ootab! Seal on kasvanud paar 4-meetrised pajusid - kavatsen teha veel paar pajuaeda(?). Kodus on kõik nagu tavalist, võõrad ja omad inimesed koos. Meil on alati võõrad, kuid see sobib meile väga. Mees tegeleb ehetega, mina lõngadega, võõrad töötavad siis aias :)
.png)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti