Keräsin viime syksyllä tummia kääpiä lahonneista hirsistä ja reipastuin nyt kokeilemaan mitä niillä saa. Kääpiä on vähän, noin kolmen desin verran (pöhkö en punninnut) ja niitä liottelin muutaman päivän lähdevedessä kunnes alkoivat (haista) käydä. Ujutin mukaan kosteat langat (50g) ja nostin lämpötilaa----- ups! kiehumispisteeseen! Jopas. Mutta ei hätää, kattila pois keittolevyltä ja unohdus, muutaman tunnin kuluttua muistin projektini ja menin katsomaan.
Haju oli tyrmistyttävä. Aivan kuin Istanbulissa Kultaisella Sarvella aikoinaan. Siellä kun oli ne parkitsemislaitokset.
Ph:ta piti nostaa reilusti että alkoi tulla minkäänlaista väriä, jonnekin 9 hujakoille. Tällä hetkellä lanka on kellervänruskeaa, oranssihkoa. Mietin josko laittaisi rautaa kyytiin, vai laitanko vain alunaa (kunhan muistan pyytää Miestä tuomaan sitä yläkerrasta, portaat eivät edelleenkään houkuta Maahiskaa).
Prosessi on ihastuttavan hidas ja amatöörimäinen mutta who cares. Kivaa pitää olla vaikka haisisikin pahalle!
Päivitän tähän jatkoa kunhan värjäys etenee. Nyt nostelen lämpöä uudestaan mutta mistä vetoa että kiehutan sen taas yli, kännykän muistutuksesta huolimatta!
Jatkuu:
Päätin hulauttaa joukkoon rautavihtrilliä nokareen. Ei olisi kannattanut.
Hetken kuluttua nostin langan jäähtymään ja kävin huuhtelemaan. Tässä vaiheessa lanka oli vielä ihan kivaa, oikeastaan. Väri sellainen oliivinruskea. Koostumus keittämisestä huolimatta ihan jees.
Viimeiseen huuhteluveteen sain päähäni lorauttaa etikkaa. Ei olisi kannattanut. Sain aikaiseksi harmaanvihreää kuminauhaa. Ihan totta. Venyi ja melkein paukkui - ja katkesi :D
Mitä tästä opimme? Ainakin sen että pienillä määrillä lankoja voi ja täytyykin kenties leikkiä. Ja että kuminauhaa ei tarvitse ostaa aina kaupasta.
Jälle on värvide maailm siin. Kääval/taelikul värvimine algas nende seentega mille nime ma ei tea. Aga tuletaela see ei ole. Lõhn on nii hirmus et uksed ja aknad peaks kinni olema...(Seenede eesti keelsed nimed on väga keerulised leida!)
.png)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti