keskiviikko 23. helmikuuta 2011

Maa ihmisen jälkeen...

Tässä aihe ja TV-ohjelma joka myös mietitytti eilen, en oikein osaa edes muotoilla asiaa oikein ymmärrettävästi. Mutta minusta se oli hyvin lohdullinen visio. Että kaikki, niin kaunis kuin rumakin peittyy armollisesti luonnon vihreän viitan alle. Että kaikki ihmisen tekemä saa painua unhoon, kadota, haipua olemattomiin. Minä siis pidän katoavista asioista. Pidän siitä että materia ei pysy, se katoaa joko heti tai tuhannen vuoden kuluttua.

Viidakoissa ihmisäänin puhuvat papukaijat huvittivat. Ne opettavat kieltään edelleen mutta vailla merkityksiä.

Minua edes tyhjilleen raunioiksi hajoavat kerrostalot lastenhuoneineen eivät surettaneet, kuten esim. Pripjat voi surettaa. Kun yhtään ihmistä ei enää olisi, luonto ottaisi sille kuuluvan paikkansa hienosti. Luonnon oma murhenäytelmä syntyisi esim. katettujen stadionien romahtaessa: pienet linnunpoikaset ja muut juuri asumaan asettuneet öttiäiset jäisivät alle. Mutta eläimet selviäisivät siitäkin, eivätkä yrittäisi rakentaa uutta stadionia tilalle.

Aika kuluu, maapallo pyörii edelleen, ihmisen saavutukset katoavat, asfaltin raosta tunkee esille vihreä verso. Kaunista, minun mielestäni.


Kuva netistä jostain, autioitunut huvipuisto Japanissa.


Tänään valmistui suunnittelemani kultariipus sukulaiselle :)


Vielä pitää kertoa yksi juttu. Sain viimein eilen käytyä etsimään erään Kanadan-sukulaisen s-postiosoitetta joka katosi taannoin. Olisin kirjoittanut hänelle pitkästä aikaa, kysellyt kuulumisia. Kertonut että nyt on isäkin poissa. Viimeksi kuulin hänestä reilu vuosi sitten, kun hänellä oli hyvin raskasta, oli murhetta ja sairautta. Löysin netistä tämän:
VS also honors the late Matti Nummelin, who passed away last week. Most Finnish-Canadians probably remember Mr Nummelin as the former publisher of Canadan Uutiset in Thunder Bay. (Vapaa Sana Press)

:(


Mulle meeldib kõik mis kaob... Inimese saavutused, kõige ilusam kunst ning pahad ehitised - kõik need kaovad õigeaegselt. Linnad, aiad, lõbustuspargid, kõik. Loodus tuleb ja katab ja antab loomadele olek. See on lohutav, minu meelest :)

1 kommentti:

Liisa kirjoitti...

Tunistan tuon tunteen. Jollain oudolla tavalla minäkin koen ihmisen joskus väistämättä tapahtuvan katoamisen lohdullisena. Ehkä vain senkin takia että tiedän, ettemme me kuitenkaan kaikkea pysty tuhoamaan, luonto voittaa aina lopulta.

Ja sittenhän on se olemisen toinen taso, josta me tiedämme niin kovin vähän.