Tunsin olevani todella minä, rastoineni, likaisine vaatteineni, yksin ja tarpeellisessa työssä, hiljakseen ja rauhassa. Sisällä odotti perheen iltaruljanssi rutiineineen mutta en voinut kiirehtiä mihinkään. Olin hiukan huolissani kuivasta heinikosta...
Harvoin näitä pysähtymisen hetkiä ehtii tulla. Ulkona illalla on paras aika kuunnella itseään, nauttia olostaan.
... ja valokuviin ei äiti pääse, koska on aina itse se joka kuvaa. Harmi.
2 kommenttia:
Nàin sinut sieluni silmin siellà ulkona! Jokos hiirenkorvat kohta puhkeaa? Tààllà sataa (kolmatta pàivàà) ja ukkostaa! Silti làmmintà. Ilmankos luonto on vihreà ja tàynnà kaikenlaisia kukkia. Hyvàà tulevaa sunnuntaita.
Kyllä täällä puhkeaa hiirten- ja muidenkin korvat aivan tuotapikaa: veikkaan että huomenna aamulla on takametsä kuin hunnutettu :) Keijunkorvia lähinnä lienevät ne, vaikutelmasta päätellen!
Ukkosta kaipailisinkin jo, laitappa tulemaan sellainen pieni ja sopivan tömäkkä tännepäin ;)
Lähetä kommentti