Joulua kohti, vihdoinkin

Joulumieli on ollut kateissa hiukan, monestakin syystä. Kortteja en ole pystynyt lähettämään paria lukuunottamatta, lahjoja olen hieman pakkaillut - yksikätisenä vähän tankeaa hommaa se. Villekin on ollut kipeänä, täällä sokea rampaa välillä taluttaa. Mutta tänään oli liturgia Keuruulla ja päätin että nyt saa joulu tulla. Onneksi joulun laitto käy noilta miehiltäkin ja Nilla leipoo. Miulla on oikean olan joku juttu vissiin revennyt hiukan ja siltähän se tuntuukin. Teen mitä voin mutta kättä täytyy lepuuttaa paljon kantositeessä - pelkkä alasroikuttaminen tekee kipeää. Ristinmerkki sattuu sekin! Myös vasen olkapää on alkanut oirella, käsi ei nouse enää sivukautta ylös.

Serkuntytär menehtyi juuri syöpään, äiti-ihminen, ei vanha. Mitä voi sanoa, mitä ajatella? Miten voi äitinä tai puolisona, tai lapsena tajuta että aurinko vaan jatkaa julmasti nousuaan joka aamu, aina tulee uusi huominen, uusi viikko, uusi joulu, ja vuodet vierivät? On tullut muitakin suru-uutisia edellisen postauksen jälkeen, ja paljon esirukouspyyntöjä. Ihmisillä on suru ja hätä.
On katsottava lähelle ja nähtävä kaunista ja hyvää. On selattava kauniita kuvia, naurettava hupsuille nokkelille jutuille joita FB:n uutisvirrassa näkyy, on laitettava pimeään iltaan jouluvalot ja katseltava kuinka tuuli heiluttaa niitä. On rukoiltava ja hiljennyttävä, sytytettävä tuohus edesmenneille, poisnukkuneille - tai "nukkuneille" niin kuin meillä kirkossa sanotaan. Mietin juuri kuinka monta oman ikäistäni ja vanhempaa tunnen jota ei olisi vaikea suru kohdannut - en montaakaan. Sitä kutsutaan elämäksi, sitä että sattuu (nimenomaan) ja tapahtuu käsittämättömiä epäreiluja asioita.

Pienet lähellä olevat asiat... Vaikka tiskipöytään heijastuva lamppu ja puoliksi kuivunut maitoläikkä. Matka avaruuteen.

Lempijoulukukkani jouluruusu :) Luulin kitkeneeni tärviölle viimevuotisen kun olin laittanut se perennapenkkiin, mutta pari päivää sitten olin huomaavinani pilkistäviä pieniä lehtiä siellä. Jospa sekin kohentuisi. Kitkemisestä tuli mieleen että minulla on nyt ihan melkeinkalju tukka. 8 mm ohjurilla ajeltiin. Nyt ei ole tukkahuolia!

Perjantaina käytiin Jyväskylässä katumuksen sakramentissa ja tietysti myös suoritettiin Jkl-triathlon eli piti käydä taas kaikissa kaupoissa kerta sinne saakka mentiin. Kävelykadun seimessä köllötteli ankariin aikoihin varustautunut Kristus-lapsi (Riikka Helmisen seimiteos) jonka eteen oli parkkeerattu pyöriä ja roskiksia... Oi aikoja, oi tapoja... Kävimme myös museossa ja menen sinne pian uudestaankin. Tämä on pakko nähdä kun nyt vain kurkkasin ovelta! Matkalla maan keskipisteeseen-näyttely oli vaikuttava myös.

Voimamusiikki soi taas. Tämä on rakkauslaulu Guriasta.

Hämmastav kui päike tõuseb iga päev, tuleb uus päev ja uus nädal, uus jõulu, kuid inimene on kurb ja hädas. Minu mõtted on inimeste juures, kelle jaoks on see jõulu nüüd ainult surm ja pisaraid. Peaks vaatama ilusaid asjad, kuulata kaunis muusikad, lugema head ja lohutavaid luuletused. Issand, heida armu meie peale.