lauantai 4. tammikuuta 2014

Niin se juttu

Se josta piti kirjoittamani aiemmin. Kun minulla on se syömishäiriö josta olen jonkun verran muutaman vuoden sisällä ehkä sanan, pari sanonut ohimennen. Joulukuussa kuntoutuksessa sitten ensimmäistä kertaa sanoin siitä lääkärillekin. Siis nyt vasta, minä 47-v nainen. Kun ei sille ole voinut käsittääkseni tehdä mitään kun se ei sovi mihinkään pirtaan. Se vain on.

Ensin kyllä laitan tähän enkelin kuvan. Kyllä ymmärrätte pian miksi.

No Leelian lepotuoli päätti ryhtyä toimeen, koska kyllästyi. Ja koska perheessä tätä nyt joudutaan suremaan muutenkin ja koska olen sentään aikuinen (aina ei uskoisi - viimeksi eilen lauleskelin Megamarketissa itsekseni ääneen kesäisiä lemmenlurituksia ja yritin jopa kaksiäänisesti mutta se jo ylitti taitoni) ihminen. Aloin laskeskella päässäni mistä lähtien olen kantanut tätä sairautta mukanani ja miksi. Mutta ensin siis millainen EDNOS minulla on. EDNOS siis on epätyypillinen syömishäiriö joka ei täytä anoreksian tai bulimian kriteereitä. Ei siis esim. laihduta eikä oksentele. Minulla se on sitä että napsautan suuni kiinni enkä syö. En hyvällä enkä pahalla. Kun minulla on paha olla tai epävarma tai uupunut tai kiireinen tai innostunut tai... eli tilaisuuksia on. Laitan ruokaa tälle ruokavalioperheelle enkä itse syö. Tähän kun lastaa vielä suolisto-ongelmat jotka suuresti provosoituvat joka ruokailun yhteydessä niin soppa on valmis. En syö. Koska en tunne nälkää ja/tai en välitä näläntunteesta niin syömättömyyttä saattaa jatkua vaikka kuinka kauan (nykyään jo osaan säännöstellä sitä ja ymmärrän vähän syödä sentään jo lääkityksen vuoksi) ja se ei varmasti tee hyvää minulle.

Ja kun päätin että nyt ryhdyn syömään terveyteni vuoksi (myös osana vanhanaikaisuusprojektiani :) kiitos Ruth Goodmanin) enkä temppuile niin kävin etsimään sylttytehdasta ja sieltähän se löytyikin valitettavasti ja varsinkin nimenomaan.

Mitenkähän tämän kertoisi.

------------------

Olipa kerran 11-vuotias tyttö ja uudenvuodenyö. Ja 15-16-vuotias naapurinpoika joka keksi että kotitekoinen kanuunanlaukaus voisi olla sikari. Ja se tyttö meni pihalle katsomaan mikä siellä jysähti.

Siitä ensimmäisestä kerrasta kun menin pihalle en muista muuta kuin sen kun palasin sisälle, ja pojan äiti tuli vastaani portaissa, valkoista suurta villahuivia ympärilleen puristaen silmissään sellainen katse... varmaan tiedätte. Ei tarvinne sanoa enempää. Kävin sisällä tai kotiovella ja menin uudestaan pihalle, tällä kertaa ambulanssi oli jo paikalla ja poikaa nostettiin autoon, kasvoja ei oltu vieläkään peitetty - siis sitä mitä niistä oli jäljellä.

Ja nyt mietin, siitäkö sain päähäni, että mitään en laita suuhuni kun on paha olla. Koska siitä se alkoi.

Parin päivän ajan sitä veristä jäätä hakattiin pihasta pois, mutta kauan kiersin sen paikan ja se oli juuri siinä mistä joka päivä kuljin kouluun - siinä askelteni alla. Kukaan ei kysynyt minulta mitään, tietääkseni. Silloin ei tiedetty kaiketi mitään lasten terapiantarpeesta? Tai kysyikö äiti enkä vastannut? Noilta ajoilta on se kirje, jossa äiti kirjoittaa terveydenhoitajalle jatkuvista vatsakivuistani ja syömättömyydestäni, pelostaan että "suolistoni liimaantuu yhteen".

Kukaan vain ei tehnyt mitään.

Äiti kuunteli yöllä aina Hymyilevää Apolloa, niin minäkin. Mutta tuon jälkeen en enää pystynyt kuuntelemaan. (Tämä äänite on muuten juuri noilta vuosilta)


--------------

Ei paha ole kenkään ihminen,

vaan toinen on heikompi toista.

Paljon hyvää on rinnassa jokaisen,

vaikk’ ei aina esille loista.

Kas hymy jo puoli on hyvettä

ja itkeä ei voi ilkeä;

miss’ ihmiset tuntevat tuntehin,

siellä lähell’ on Jumalakin.


Oi, antaos, Herra sa auringon,

mulle armosi keltaiset kielet,

niin soittaisin laulua sovinnon,

ett´ yhtehen sais eri mielet.

Ei tuomitse se, joka ymmärtää.

Mut laulukin syömiä selittää

ja ihmiset toistansa lähemmä vie.

Sen kautta käy Jumalan tie.


Oi, onnellinen, joka herättää

niitä voimia hyviä voisi!

Oi, ihmiset toistanne ymmärtäkää,

niin ette niin kovat oisi!

Miks emme me kaikki yhtyä vois?

Ja yksi jos murtuis, muut tukena ois.

Oi, ihmiset toistanne suvaitkaa!

Niin suuri, suuri on maa.

--- Eino Leino

7 kommenttia:

Soja kirjoitti...

Meninpä ihan sanattomaksi. Halaus <3

Helena kirjoitti...

Niin kummin tavoin lapset selviävät, ja sitten aikuisena miettii, miksi kukaan ei huomannut mitään, miksi en keksinyt toisenlaista tapaa selvitä? Mutta eihän niitä kukaan lapsi mielessänsä vertaile, että milläs keinoilla tätä pahaa oloa kestäisin, sitä vain kestää jollakin kummalla tavalla, ellei muuta keinoa ole opetettu. Ja se vasta vaikeaa onkin, oppia pois keinosta, joka on auttanut joskus, vaikka ei enää oliskaan hyväksi. Mutta se on alku kun uskaltaa kertoa. <3

Liisa kirjoitti...

Huh, olipa kamala kokemus.

Oletko missään vaiheessa harkinnut traumahoitoa? EMDR voisi olla yksi mahdollisuus. Lyhyttä ( ja siksi kohtuullista kustannuksiltaan) ja monen kollegan kertoman mukaan hyvinkin tehokasta. Voisi olla hyvä vaihtoehto kun on kokenut noin selkeän yksittäisen traumaattisen tilanteen.

Maahiska kirjoitti...

Enpä usko että tarvitsee mitään, tää nyt oli tässä :) Itse en pidä tätä yhtään kauhistavana enkä pahana muistona. En tietenkään soisi kenenkään lapsen kokevan tällaista. Mutta tällaista vain nyt tapahtui ja kaiketi johti tällaiseen reaktioon. Todellinen kärsijä oli kuitenkin tämän Arton perhe.

Maahiska kirjoitti...

Tarkennan vielä että mielestäni kauhea muisto on sellainen josta uneksuu painajaisia jne. Tämä nyt yhtäkkiä popsahti mieleeni ja piti oikein tehdä työtä sen eteen. Tottakai hautasin tämän syvälle silloin koska oli selviydyttävä. Mutta minulla on aina ollut keinoni ja vahvuuteni. Siksi tämä ei mielestäni ole mikään mitä pitäidi enää vatvoa. Hankaluus tässä oli se, etten erehdy kertomaan enempää kuin muistan, etten väritä tarinaa.

Suolahdentielle kirjoitti...

Kirjoituksesi oli hyvin todellinen. Ihminen on sokkeloinen olento. Joitain voi parantaa somaattisesti, joitain taas terapialla. Jossain kuitenkin ihmismielessä on käsittääkseni sopukka , johon ei pääse käsiksi. Tuskin asiaa olisi auttanut juurikaan keskustelut vanhempien kanssa tms.
Jokin kammo ja pelko jää, jota ei itsekkään tiedosta.
Itselleni jäi jotain pelko atulta kohtaan kun naapurin Niken kanssa lämmitimme savusaunaa ja olimme palaa sinne, kun teimme tulen keskelle lattiaa.
Kirjoituksistasi on paljon apua toisille..... Itse paniikihäiriöisenä sen tiedän. Kuinkahan monella onkaan joku vastaava trauma, jonka ylitse ei pääse? Auttaa kuitenkin kun tietää, että samanlaisia kuin me on paljon rinnallamme.... Taiteessasi saatat työstää asioita, kuten itse satujen kertomisella lapsille.... niitä vaan tulee :)

Maahiska kirjoitti...

Kiitos Tuula. Tämä ilotulitusasia nousee aina esin Suuren Paaston aikana, kun en voi pitää ruokapaastoa kuin rajallisesti. Jos alan miettiä mitä jätän pois ja kiinnitän liikaa huomiota syömisiini niin lakkaan syömästä. Ruokaan liittyvää ahdistusta on ihmisillä niin paljon, jokin syy siihen täytyy olla, vaikka vain liiallinen informaatio joka tulvii joka puolelta - suut ja silmät täyteen. Ja ruokasivut lehdissä, kokkiohjelmat - neuroottisen paljon tätä länsimaissa.