perjantai 11. tammikuuta 2013

Kuolemasta

Tämä uutinen pysäytti maanantaiaamuna. Vielä tänäänkin katson kuvaa, ja katson uudestaan. Niin kaunis, ja niin arvokas. Olen syvästi kiitollinen sitä, että on ihmisiä jotka uskaltavat jakaa tällaisen asian.

Ennen oli tapana kuvata poismenneet rakkaat (post mortem photography) ja mielestäni tapa saisi tulla takaisin. Sotien jälkeen kuolemakin haudattiin Suomessa syvään kuoppaan ja laitettiin tonni soraa päälle. Itse olen kuvannut äitin ja isän, isän aivan heti kuoleman jälkeen, samoin sillä hetkellä kun sielu hänestä lähti ja myös arkussa. Äitin pääsin kuvaamaan vasta aamulla, kun hänet oli jo puettu. Kuvat ovat minulle aarteita. Äitini isän kuolinkuva on minulla myös, siitä äiti sanoi: "Minä niin nauroin kun meidän pappa kuoli" - mitä se kertookaan suhteista? (Ehkä syynä oli myös se, että pappa kuoli ulkohuussiin, veljeni hänet löysivät - kuolinilmoituksessa luki jotta "arkisten askarten ääreen"?)

En ole laittanut blogiin kokonaisena näitä kuvia, koska joku voi pahastua - mutta entä sitten? Onko se pahasta?

Meillä ortodokseilla tämäkin juttu menee hiukan eri tavalla kuin valtaväestöllä. Kuolemaa ei pidä pelätä. Rakkaus ei koskaan kuole. Oman lapsen kuolema on silti asia, jota ei saata käsittää.

Suremise hirm on veelgi Soomes käsitsi tuntav sõdade järel. Meil ei ole surma. Meil on saadetut peitu kõik suremise piltid ka.

postaus 6.11.2010

6 kommenttia:

kosotäti kirjoitti...

kaunis ja levollinen kuva.
Kuolemaa ja kuollutta pelätään ihan yleisesti ja ihan turhaa.
Mie oon ollu arkuttamassa isääni ja pappaani.
Muistan mummon valkuvista kuvia vainajista kotipihalla kuusten ympäröimänä, arkku auki ja kaikki omaiset siinä lähellä. ne on kauniita kuvia.

junika kirjoitti...

Minä en halunnut kuvata kuollutta lastani, koska en nähnyt häntä enää siinä. Minulla on yksi kuva viimeisiltä elinpäiviltä ja hän ei ole enää siinäkään. Sairaus ja lääkkeet ja väkisin teholla elossa pitäminen ovat muuttaneet hänen ulkonäkönsä ihan toiseksi.

Muutoin minusta ortodoksien tapa pitää arkku auki ja vanha tapa kuvata kuolleet arkussaan on kaunis ja lohdullinenkin. Kuolema on luonnollinen osa elämää, vaikka lapsen kuolema ei sitä tokikaan ole. Nykyaika eristää kuoleman ja siksi se pelottaa monia.

Maahiska kirjoitti...

Junika, osanottoni. Ja kuvaamisesta olen tässä samaa mieltä kanssasi. Se on oikein, sillä tarkoitushan on saada kaunis muisto harvoin kuvitella ettei siihen aina ole mahdollisuutta. Elokuvassa " ikuistetut hetket" on hieno kohtaus lapsen kuvaamisesta silloin kun se on ollut näin mahdollista. Kuulin eilen , että täällä lähiseudulla on eräästä perheestä kuollut kolme pientä poikaa samaan sairauteen kuin blogin Senni. Vaikea kuvitella sitä surun määrää. Voimia meille kaikille ymmärtää.

Paulina kirjoitti...

Kirjoitit hyvin ja kauniisti! Minulla on kuvat isoisäni isästä ja isoisäni äidistä arkussa. Kauniita kuvia molemmat. Nykyisin jotkut ihmiset ovat niitä kauhistelleet, ovat makaabereja kuulemma. :( Minusta niissä ei ole mitään makaaberia, ei kai kukaan pidä makaaberina elämän alkuhetkiäkään, miksi sitten loppua?

Mutta tietysti nämä ovat HYVIN henkilökohtaisia asioita, enkä koskaan tahtoisi painostaa ketään ajattelemaan, että tämä oma ajattelutapani asiassa olisi "oikea". Jokainen suree tavallaan, ja muistaa läheisen omalla tavallaan.

Pienen Senni-tytön kuva sai oikeasti kyyneleet silmiini, kun hänen kuolinkuvansa näin. Samalla se oli kaunis. Pieni, viaton lapsi on päässyt Taivaan kotiin. Kuolema ei ole pelottava, mutta surumme syvyys voi olla.

Kiitos sinulle jakamisesta!

Maahiska kirjoitti...

Kiitos Paulina. Makaaberia on mielestäni sen sijaan maailman meno nykyään sillä silmät ja aivot hyväksyvät kauhu- murha- kidutusakselilla paljon sellaista jota ennen ei olisi voitu tajuta lainkaan. Sivistys vai mikä harha ihmisille tehnyt sellaisen kaikkivoipuuden luulon että on normaalia haluta äärikokemyksia pelosta ja jännityksestä - kun mikään ei tunnu miltään, vai luullaanko että raakuuksia katsomalla kasvetaan kestämään omia kärsimyksiä " sitten joskus"?? Ihminen kääntää takkia mutta perusasiat pysyvät...
Kosotäti, firman miehet nahkatakkeineen olisivat halunneet laittaa äitin lähtemään ilman alushousuja ja sitten ehdottivat raavaat miehet leikkaavansa ne pöksyt halki. Sanoin että äiti oli eläissäänkin hieno nainen, mitään ei leikelty...

Soja kirjoitti...

Miulla on lämmin muisto mummon (ortodoksi) hautajaisista. Olin 5-vuotias. Olin nähnyt hänet hyvin kipeänä, väsyneenä ja pelokkaana sairaalassa. Se olisi ollut ikävä viimeinen mielikuva mummosta. Sen sijaan näin hänen ruumiinsa arkussa levollisena, lähes hymyilevänä, kivuista päässeenä ja olen onnellinen siitä. Valokuvaa minulla ei ole, kenties jollain sukulaisella olisi, mutta haluan oikeastaan säilyttää sen 5-vuotiaan ajatusmaailman höystämän levollisen kuvan.