Sotilaan äitinä

Kiitos kysymyksistä, aloitan Tyttären kysymykseen vastaamalla. Ei siis helpoimmasta päästä...

"Ruojun" ensimmäinen armeijan harmaisiin astuminen tapahtui jo muutama vuosi sitten, sillon oloni oli ihan rauhallinen koska hän oli puolisonsa, tämän seppävävyn, kanssa samassa paikassa. Se keikka jäi kuitenkin lyhyeksi sairastumisen vuoksi ja arki alkoi taas sujua totuttuun tapaan - ja sitten syntyi Arne.

Muistan miten varovasti Hanna esitti ajatuksensa uudelleen yrittämisestä. Olen huomannut, että lapsia ei voi estää tekemästä omia päätöksiään eikä varsinkaan pidä käännellä esiin asioiden hankalia puolia - ne ovat kyllä tarkasti tiedossa ainakin minun nuorillani. Voi sanoa kyllä että mitä luulet, miten jaksat? Mutta (toivoakseni) en jarrutellut, sillä tiesin että tämä on käytävä läpi - edellisen kerran keskeytys kaiveli siinä määrin tyttären mieltä.

Elämässäni on ollut paljon murhetta ja vaivaa sinäkin kesänä (2011) joten olen varmasti painanut sen heinäkuun alun jonnekin ajatuksieni takavasemmalle - muistan että olin silloin Lintulassa ja siellä mietin kuinkahan tässä oikein käy. Mutta on parempi luottaa lastensa elämä Korkeamman käsiin, äitinä saatoin vain lisätä rukouksiini huokauksen tyttäreni ja koko perheen puolesta.

Valapäivänä oli liikuttavaa ja juhlallista nähdä Hanna omassa ympäristössään (aivan kuin harvinainen lintu! :) ). Sitä ei voi aivan sanoin kuvailla. Huoli hänen pärjäämisestään unohtui hetkeksi. Oli selvää, että "äitin intti" oli Arnellekin tärkeää ja hieno juttu. Pieni mies varmasti kaipasi sen tuhannen kertaa äitiänsä sen vuoden aikana, mutta isänkin kanssa oli hyvä olla. Olen hyvin kiitollinen Eetulle ja kunnioitan häntä suuresti. Monta kertaa vuoden aikana jouduin kuitenkin kätkemään kyyneleeni, kun ajattelin tilannetta. Miten vaikeaa tyttären on lähteä takaisin lomien jälkeen, miten monta itkua hän saa itkeä yksin siellä, mitä kaikkea voi tapahtua (ja tapahtuikin) ja kuinka hän oikeasti selviää.

Kerran mokasin pahasti, kun valitin hänelle chatissa omaa ikävääni, että haluaisin nähdä Arnen (asuivat silloin vielä Jyväskylässä) ja että itkin ikävästä. En tajunnut että hänen ikävänsä on miljoona kertaa suurempi eikä mitenkään autettavissa. Oma tilanteeni oli silloin niin hauras kaiken sairauden kansssa, etten ollut mitenkään selväjärkinen. Siitä vielä anteeksipyyntö.... mutta minkäs tunteilleen mahtaa kun ne ryöpsähtävät.

Talven mittaan totuin kai ajatukseen tyttärestä intissä osana elämää. Pohdin usein sitä kuinka ihmeessä leirioloissa käydään "asialla"... ja kuinka naiset ylipäätään jaksavat sen kaiken? Minun hento tyttönikin???

Harmittaa vieläkin etten päässyt katsomaan Hannan "omien" alokkaiden valaa, keväthän meni minulla sairastaessa ja olinko silloinkin sairaalassa? Kaikista vaikeuksista huolimatta hän selvisi vuotensa loppuun kunnialla ja olen hyvin ylpeä hänestä. Huoli on kuitenkin - entä jos syttyy sota, se tarkoittaa että... ja sitä ei saa ajatella.

Olisin halunnut ojentaa hänelle maailman suurimman ruusupuskan ja kukkurallisen herkkuja päivänä, jolloin se oli OHI, mutta varaa oli vain pieneen kukkaseen, suklaalevyyn ja kaupan kuoharipulloon. Ajatus oli tärkein varmaan? Olin niin helpottunut... huolta kuitenkin riittää yhä, sllä intissä kolhittu olkapää onkin jotenkin "harvinaisesti" vaurioitunut ja joudutaan operoimaan erikois-erikoislääkärin vastaanotolla Helsingissä. Tiedän hänen haaveilevan vielä armeijasta ja sen jatkamisesta ja kannustan häntä kyllä, se tuntuu olevan hänen juttunsa. Mutta miten olkapään laita on, sen aika näyttää.

Vaikeinta tässä vuodessa oli se tieto, että lapseni itkee ja joutuu kärsimään, ja se, että pieni mies ei aina ymmärtänyt miksi äitin on mentävä. Arne oli niin urhea, se suru ja ikävä näkyi silmistä. Ja väkisinkin vertaa sitä tositilanteeseen. Jälkimaininkeina vielä se, että kotiuduttuaan Tytär väistämättä tajusi mitä oli menettänyt vuoden aikana, sen sijaan että olisi ollut seuraamassa lapsensa jokaista päivää. Mutta joskushan se tapahtuu ilman omaa valintaa, voi vaikka maata sairaalassa vuoden. Elämä kulkee eteenpäin ja valintoja on tehtävä ja seurauksista vastattava. Ja nythän on aikaa olla yhdessä.

Parasta tässä vuodessa taas oli se,että näin Hannan kasvavan ja kehittyvän, aikuistuvan ja ymmärtävän elämän tärkeitä asioita aivan uudella tavalla. Ja itsekin ymmärsin mitä irti päästäminen tarkoittaa. Olen kiitollinen tästä. Kun elämä taas asettui uomiinsa täällä Keuruulla tunsin siitäkin syvää kiitollisuutta - että kaikki lapseni ovat lähellä. En tajunnut välimatkan aiheuttamaa surua aiemmin.

Hannan inttiblogi on luettavissa täällä.