Ilot ja surut

Anonyymi kysyi: Mistä sinä ammennat tuota positiivisuutta elämääsi? Mikä saa sinut todella onnelliseksi, entäpä surulliseksi?"

Jokupa nyt luulee, että sanon jotain uskostani.Mutta en voi erottaa "uskoa" erilliseksi osaksi elämääni, sillä se on kaikessa ja joka paikassa, mitä teenkin. Se ei ole mitään mikä tulee mieleen toisinaan tai edes kerran päivässä, se kun on asia josta ei "pääse" hetkeksikään eroon. Tätä on siis myös ortodoksinen "arjen pyhittäminen" elämäntapana, pyrkimys ja tahto nähdä pyhä kaikissa asioissa. Arki pyhitetään myös siunaamalla arkisetkin toimet ja rukoilemalla tavallisten asioiden puolesta. Tulinpa siis kuitenkin sanoneeksi :D

Luonteessani on sellainen piirre, etten hevin hermostu vaikka talo kaatuisi päälle. Totta kai tuskastun ja ahdistun useinkin, mutta jos esimerkiksi lempikukkaruukkuni (se iso joka maksoi 30e) menee rikki erinäisten leikki- ja taistelutoimien johdosta, sanon oho, ja hups. Ja siivoan palaset. Kun kaadoin selloni ja kuulin miten talla rusahti rikki, en kiirehtinyt nostamaan sitä ja katsomaan mitä kävi - mitäs se olisi auttanut? Kun lapsi on satuttanut itsensä pahasti, toimin rauhallisen tehokkaasti sillä hötkyily ei yleensäkään johda mihinkään. Kiivastuminen ei sekään auta, vältän kiivastuttavia asioita enkä tajua sellaisia ihmisiä, jotka väen vängällä etsivät lisää tietoa ahdistavista aiheista päästäkseen kiivailemaan - oikeuttaakseen hermostumisensa.

Minullahan on kaikki hyvin, vaikeuksienkin keskellä. Minulla on ihana perhe, oikea klaani, tässä lähelläni. Olen mummu. Olen elossa. Minulla on ystäviä. Rakastan yksinkertaisia asioita eniten maailmassa. En haikaile kaukolomia enkä uusia huonekaluja enkä oikeastaan osaa vieläkään haaveilla. Jos haaveilen jostain, niin siitä sähköttämästä mökistäni. Rakastan hiljaisuutta ja nautin yksinäisyydstä. Luen paljon, sekin tuottaa valtavasti iloa. Kasvimaani ja luonto ja ensimmäiset kevätlinnut tekevät minut todella onnelliseksi. Onkireissu kuppaisella veneellämme lähijärvellä ylittää kaiken.

Lyhyesti sanon usein, että onneksi tipuin pienenä päälleni asvalttiin. Tosin en tippunut, isäni sen sijaan tippui vastasyntyneenä lumihankeen. Ehkä sieltä on siirtynyt minuun jotain?

Todella, todella surulliseksi voin tulla uutisista jotka koskevat lasten hyväksikäyttöä ja viranomaisten välinpitämättömyyttä. Itse en voi olla puuttumatta jos epäilen jollain lapsella asioitten olevan huonosti. Surulliseksi tulen ihmisten tietämättömyydestä tai lähinnä siitä, ettei haluta/uskalleta ottaa asioista selvää. Siitä, että puhutaan eteenpäin asioita joita heille on kerrottu totena, ilman että arvioidaan itse ja tutkitaan itse. Että uskotaan auktoriteetteihin kyseenalaistamatta. Tahaton tyhmyys on ymmärrettävää, mutta tiedonjanon puute voi tehdä ihmisestä tahallisesti ja valikoidusti tyhmän. Sellaista minun on vaikea ymmärtää, henkistä laiskuutta. Tai hengellistä.

Ja kaunis musiikki, se pelastaa päivän kuin päivän!