Yökkipyykkiä

Heittäkää mulle hei 50 metriä pyykkinarua jooko. Ilovalmari oksenti koko viime yön pitkin ja poikin parisänkyä ja aamulla sama homma sohvalle (siinä oli mm. iso lampaantalja...). Ei niin että mulla muuta tekemistä olisi kuin pyykätä, onhan lauantai ja virallinen siivopäivä. Mutta ylihuomenna pitäisi lähteä Valamoon. Lapsi on sentään urhea ja iloinen, katsoo Harry Potteria sohvan uumenista, pyyhekasan takaa näkyy vain tukkatupsu. Eilenkin Valo oli urhea kun korvat piti puhdistuttaa terveyskeskuksessa ja se sattui - tuli sieltä melkoiset filtterit taas.

Toivottavasti tämä jää tähän, ettei me muut sairastuta. Siitä onkin aikaa kun ollaan käyty läpi näitä pakollisia lapsiperheen kuvioita. Muutama talvi sitten sairastettiin urakalla muistaakseni kolme eri tautia peräkkäin, yksi niistä oli massiivinen mahatauti ja pyykkikone soi yötäpäivää.

Mutta kuulkaas. Minulle kuuluu hyvää. Pystyin eilen kävelemään naapuriin ja kotiin. Sinne on matkaa sellaiset 300 metriä, mutta en ole koko talvena pystynyt siihen. Tuntui niin ihanalta olla normaali. Kävin hakemassa pajunoksia pellon laidalta ja tarvoin polvihangessakin eikä sattunut. Valoilmari polki uudella pyörällään reippaasti (siinä muuten sana jota olen aina kammonnut)ja taitavasti hiekkatiellä eikä kaatunut kertaakaan. Ensimmäisenä vuonna täällä asuessa tein paljon kävelylenkkejä lähiympäristössä ja muistan miten hyvässä kunnossa olin. Siksi tämä talvi on ollut niin raskas. Muistelin miten pikku-ukon kanssa kerättiin ratamonsiemeniä ja opeteltiin kukkien nimiä, haettiin kasveja ja juurakoita pitkin metsiä ja tienpientareita, ihmeteltiin purojen solinaa ja leikittiin Puh-palikkaa tierummulla. Luulin etten pysty enää siihen.

Tälle päivälle olin ohjelmoinut itseni ulkotöihin ja siivoukseen. Eilen kokosin sängyn työhuoneeseeni ja järjestin nappeja ja nauhoja, vielä askarreltiinkin Valon kanssa. Siitäpä pitääkin ottaa kuvia seuraavaan postaukseen. Kerron myös lisää napeista ja nauhoista jos jaksatte kuunnella.