keskiviikko 11. maaliskuuta 2009

Nukke ja sen kaveri

Jämsästä päin saapui nukkeneiti hyvissä voimissa ja pääsi heti vanhan venäläisen tyttöni viekkuun toipumaan matkan rasituksista. Aivan kuin olisivat tunteneet toisensa iät ajat. Se tuoksuu samalta kuin lapsena, siitä lähtee hassu naukaiseva vinkaisus/tööttäys kun sitä (häntä) puristaa mahasta. Se katsoo minun ohitseni, ei silmiin koskaan.









Eilinen meni, tämä päivä menee, huominen varmasti menee myös. Hitaasti mutta varmasti. Opettelen uusia askeleita, yritän vähentää lääkkeitä, kestämään kipua vielä hetken kauemmin. Kannan puita ja siivoilen, teen jotain pientä, katson telkkaria, kuuntelen kevättä - joko se alkaa? Lintulaudalla vierailee tiaisia jos jonkinlaisia, töyhtösellainen on suosikkini.
***
Lääkäri vaihtaa taas diagnoosiani, en tiedä mitä tapahtuu, saanko hoitoa ja jos niin millaista? Olen vaihtanut kahvini kofeiinittomaan ja vähennän sokeria, yritän elää oman kehoni kanssa kaverina, tässä ja nyt. Aina ei onnistu.

2 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Tähän ei osaa sanoa mitään, kun ei ymmärrä tuollaista - koittaa vain ymmärtää. Jatkuvan kivun kanssa elämisestä ei voi mitään tietää jos ei ole sellaista kokenut. Pisin aika kun olen kokenut kipua oli käden leikkauksen jälkeen kun käsi heräsi nukutuksesta eikä särkylääkettä tullutkaan heti..

Jaa, no synnytyksiä lukuunottamatta, jotka painivat ihan omassa sarjassaan - ja joissa kipuunkin on suhtautunut erilailla ü

Saisitkohan ajatukset vähäksi aikaa muualle sarjakuvahaasteen parissa? Käy katsomassa meillä mallia, ja anna mielikuvituksesi lentää. Tiedän, että sitä sinulla on ü

Maahiska kirjoitti...

Kiitos, tuo piristää:) Paneudun asiaan kunhan kerkiän... Auringon pilkahdus näkyi tänään, se oli iloa se.